Sain ponnistaa kaikki voimani hillitäkseni iloista huudahdusta, hän tuli niin odottamatta ja se seikka herätti minussa raivoisan riemun. Mutta iloni katosi pian, kun Tilling tervehdittyään läsnäolevia ja istuttuaan, sanoi:
— Olen tullut luoksenne hyvästijätölle, rouva kreivitär. — Jätän
Wienin muutamien päivien kuluttua.
— Kuinka kauaksi? — Minne matkustatte? — Ja miksi? — kysyivät kaikki vilkkaasti ja yhtä aikaa, mutta minä olin vaiti.
— Kenties ainiaaksi. Unkariin. Tullakseni siirretyksi toiseen rykmenttiin. Siksi, että minulla on erityinen rakkaus unkarilaisia kohtaan — vastaili Tilling eri kysymyksiin.
Sillä välin olin minä ehtinyt tointua.
— Sepä oli nopea päätös, — sanoin minä niin tyynesti kuin mahdollisesta. — Mitä on pääkaupunki teitä vastaan rikkonut, koska niin äkkiä aijotte sen jättää?
— Täällä on aivan liian iloista ja eloisaa minulle, ja minä olen sellaisessa mielentilassa, että haluan tulla yksinäisille Unkarin aroille.
— Mitä joutavia! — sanoi Konrad. — Kuta synkemmäksi tuntee mielensä, sitä enempi täytyy koettaa huvitella. Yksi ainoa ilta Casinoteaatterissa on virkistävämpi kuin koko viikon mietiskelevä yksinäisyys.
— Parhain keino alakuloisuuttanne poistamaan, paras Tillingini, — sanoi isäni — olisi varmaankin raikas ja iloinen sota. Mutta valitettavasti ei nykyään ole sellaista toivottavissa. Rauha uhkaa vielä kestää kauan.
— Sellaisia omituisia ristiriitaisuuksia! — täytyi minun muistuttaa: sota ja »iloinen», rauha ja »uhkaa».