— Se on totta — sanoi täti Maria miettien, — sellaiset käskyt kuin: ei sinun pidä tappaman — ei sinun pidä varastaman — sinun pitää rakastaman lähimmäistäsi, — kaikilla näillä käskyillä —
— Ei ole mitään merkitystä sodassa — keskeytti häntä Tilling. — Ja ne, joiden velvollisuus on näiden käskyjen opettaminen ja valvominen, että niiden mukaan eletään, ne ovat ensimäisinä siunaamassa meidän aseitamme ja anovat taivaan siunausta meidän tappotyöllemme.
— Ja siinä tekevät he oikein — sanoi isäni. — Jo raamatun Jumala oli sodan Jumala, sotajoukkojen herra. — Se on hän, joka käskee meidät taisteluun, se on hän —
— Jonka tahtoa ihmiset aina koettavat selittää omien toivomustensa mukaan, — keskeytti Tilling. — Aivan yhtä raaka, epäjohdonmukainen ja lapsellinen, kuin ihminenkin, on se Jumala, jonka ihminen on asianhaarojen mukaan itselleen muodostanut. Ja nyt, kreivitär, — sanoi hän nousten ylös, suokaa anteeksi, että olen tuhlannut aikaa niin vähän miellyttävään aineeseen, ja sallikaa minun sanoa jäähyväiset.
Sisälläni liikkui myrskyisiä tunteita. Kaikki, mitä hän nyt oli sanonut, oli tehnyt hänet vielä kalliimmaksi sydämelleni. — Ja nyt piti minun erota hänestä kenties ikuisesti. Se ei ollut mahdollista; kun ovi hänen jälkeensä olisi sulkeutunut, olisin minä puhjennut itkemään. Se ei saanut tapahtua. Minä nousin, koettaen näyttää tyyneltä.
— Vielä hetkinen, parooni Tilling — sanoin minä niin tyynesti kuin mahdollista. — Minulla on pari sanaa sanottava teille »entre nous».[1] Tahdotteko olla hyvä ja seurata minua.
[1] Meidän kesken. Suom.
Hän katsoi minuun hämmästyneenä, mutta seurasi minua sitte salin toiseen nurkkaan, josta eivät muut voineet meitä kuulla.
— Parooni Tilling — sanoin minä kiirehtien ja vapisevin huulin — tällä tavoin en voi antaa teidän matkustaa, minun täytyy saada vielä puhua teidän kanssanne. Teidän täytyy tulla vielä luokseni — huomenna tähän aikaan.
Hän näytti epäilevän.