— Hänen ajatuksensa ja mielipiteensä soveltuvat aivan minun ajatuksieni kanssa yhteen, ja varallisuuden tähden en ole koskaan aikonut naimisiin mennä. Isä, rakas isä, älä näytä niin suuttuneelta, älä katkeroita sitä onnea ja iloa, jota tällä hetkellä tunnen! — Rakas, hyvä, vanha isäni! —
— Mutta, lapsi — sanoi hän vähän lauhtuneemmin, sillä vähäinen hellyys tyynnytti hänet heti — sinun onneasihan juuri ajattelen. Minä en voisi tulla onnelliseksi sellaisen sotamiehen kanssa, joka ei sekä ruumiiltaan että sielultaan *ole* sotamies.
— Sinunhan ei tarvitsekaan mennä naimisiin Tillingin kanssa, — muistutti täti Maria sattuvasti. — Jos hän on sotilas tahi ei, on vähäpätöisempää, mutta minä en voisi koskaan olla onnellinen sellaisen miehen kanssa, joka puhuu korkeimmista asioista niin arvottomalla tavalla, kuin hän tuonnoin — —
— Salli minun, paras täti, muistuttaa sinua, ettei sinunkaan tarvitse mennä naimisiin Tillingin kanssa.
Isäni huokasi istuen jälleen alas. — Luonnollisesti tulee Tilling ottamaan virkaeron, — sanoi hän.
— Sitä en tiedä, siitä emme vielä ole puhuneet. Kyllähän minä siitä enemmin pitäisin, mutta pelkään, ettei hän aijo sitä tehdä.
— Kun ajattelen, että olet antanut yhdelle ruhtinaalle rukkaset! — — huokasi täti Maria. — Ja että sinä nyt, sen sijaan, että pääsisit ylöspäin sosiaalisella portaalla, laskeudut alaspäin. —
— Miten kylmiä te molemmat olette! Ja kuitenkin vakuutatte te pitävänne minusta. Ensimäisen kerran Arnon kuoleman jälkeen tulen minä nyt luoksenne ja kerron olevani täydellisesti ja sydämen pohjasta onnellinen, ja sen sijaan, että iloitsisitte siitä, koetatte hakea kaikenlaisia syitä katkeroittaaksenne onneani. — Ja millaisia syitä? Halpoja, pintapuolisia.
Noin puolen tunnin keskustelun perästä olin kuitenkin onnistunut saamaan nuo molemmat vanhukset vähän lauhkeammalle tuulelle. Olin todellakin luullut, että vastustus isäni puolelta tulisi olemaan kiivaampi kuin se olikaan. Hän huomasi varmaankin, että se ei olisi mitään auttanut, koska asia jo oli päätetty. Tahi mahtoiko se olla minun loistavien silmieni ja minun onnesta väräjävän ääneni vuoksi kuin hänen tyytymättömyytensä hälveni ja hän rupesi ottamaan osaa ilooni. Kuinka lienee ollutkaan, mutta kun nousin lähteäkseni, suuteli hän minua sydämellisesti otsalle ja lupasi jo samana iltana tulla luokseni tervehtiäkseen siellä tulevaa vävyänsä.
Miten loppupuoli tästä päivästä ja sitä seuraava ilta kului — vahinko, etteivät punaiset vihkoni siitä mitään kerro. Yksityisseikat ovat pitkän ajan kuluessa kadonneet muistostani, muistan vaan, että ne olivat suloisia hetkiä.