Sotatantereelta tuli hyviä tietoja, meikäläiset voittivat kerta kerran perästä. Jo ensimäisen kohtaamisen jälkeen täytyi tanskalaisten jättää koko Dannevirke; Schlesvigin ja Juutinmaan miehittivät meikäläiset aina Limvuonoon asti, ja tanskalaiset voivat pysytellä vaan Dybbölin ja Alsin kukkuloiden ympäristöllä.

Tästä oli minulla hyvä selko, sillä minä olin jälleen hankkinut itselleni karttoja, joihin nuppineuloilla merkitsin sotajoukkojen liikuntoja ja asentoja tulevien tietojen mukaan.

Korkein toivoni oli, että meikäläiset niin pian kuin mahdollista ryntäisivät Dybböliin ja siten lopettaisivat surmaamisen, ennenkuin Fredrikin rykmentti ehdittäisiin taisteluun käskeä.

Oi, tuota Damokleenmiekkaa! Joka aamu kun heräsin, odotin saavani kuulla: tänään täytyy meidän lähteä marssimaan. Fredrik oli siihen valmistautunut, hän luuli, että niin tulisi käymään.

— Totuta itseäsi niin ajattelemaan, lapseni, — sanoi hän, — eihän vastustaminen auta. Enkä luule sodan loppuvan, vaikka Dybböl valloitettaisiinkin. Sinne lähetetty armeija on liian pieni voidakseen pakoittaa tanskalaiset ratkaisevaan päätökseen. Me tulemme lähettämään sinne useita joukkoja, eikä minunkaan rykmenttiäni siinä tapauksessa säästetä.

Sotaretki oli jo kestänyt yli kaksi kuukautta, ilman mitään tulosta.
Vihdoinkin huhtikuun 14 päivänä valloitettiin Dybbölin linnoitus.

Tämä tieto otettiin vastaan sellaisella riemulla, kuin jos itse paratiisi olisi valloitettu. Ihmiset syleilivät toisiansa kadulla: »Tiedättehän jo, Dybböl?» Kirkoissa laulettiin tedeumia, ja musiikin harrastajat sävelsivät Dybbölin marsseja ja Dybbölin galopaadeja. Enempi kuin itse voitosta, iloitsin minä aselevosta, joka vähän aikaa sen jälkeen Lontoossa välitettiin. Kuinka vapaasti minä hengitin, kuinka vapaasti mahtoi koko maailma hengittää, ajattelin kirjoittaessani punaisiin vihkoihini nämä iloiset toiveet. Mutta myöhemmin olen siihen vierelle sulkumerkkien väliin kirjoittanut: »Tuulentupia!»

En epäillyt hetkeäkään, ettei Lontoon rauhankongressi tekisi loppua sodasta. Sitä kauheampi oli pettymykseni, kun kahden kuukauden keskustelujen jälkeen tuli se tieto, ettei kongressi ole saanut mitään toimeen, vaan on jälleen hajonnut.

Ja kaksi päivää myöhemmin sai Fredrik käskyn lähteä sotaan!

Hän sai kaksikymmentäneljä tuntia valmistuakseen ja jättääkseen jäähyväisiä.