— Tuonko pikku Rudolfin tänne? — kysyi täti Maria hetken kuluttua. Hän tiesi tämän keinon parhaaksi poistaakseen minulta hetkeksi synkät ajatukseni.
— Ei, ei nyt, tarvitsen levätä ja olla yksin. Teet minulle hyvän työn, täti, jos menet vähäksi aikaa sivuhuoneeseen — koetan nukahtaa hiukkasen — olen niin väsynyt.
— Hyvä ystäväni, jätän sinut rauhaan. Tässä pöydällä vieressäsi on soittokello, jos minua tarvitaan.
— Joko kirjeenkantaja on käynyt täällä?
— Ei. Ei ole vielä postin aika.
— Kun hän tulee, niin herätä minut.
Nojausin tuolin selkää vastaan ja suljin silmäni. Täti läksi hiljaa huoneesta. Kaikki liikkuivat ympärilläni varpaillaan, etteivät minua häiritsisi.
En tahtonut nukkua, vaan halusin olla yksin ajatuksineni. Olin samassa huoneessa ja samalla paikalla kuin sinäkin päivänä, jolloin Fredrik tuli ja sanoi minulle: »Nyt meidänkin täytyy lähteä sotaan!» Niinkuin silloinkin, tuntui nytkin ilma tukehduttavalta ja ruusut levittivät voimakasta tuoksuaan, ja minä luulin kuulevani sotatorven ääntä, joka kiirehti matkaan joutumaan. Minä voin kuvitella täydellisesti mielessäni sen mielentilan, jossa silloin olin — uneksin, että ovi aukeni ja Fredrik hiipi sisään sanoakseen minulle jäähyväisiä. Vähitellen tunsin kadottavani tietoisuuden nykyisyydestä, ja elin vaan tuota tuskallista eronhetkeä: — Kaikki, mitä sen jälkeen oli tapahtunut unohtui ja tuo päähänpisto, joka oli minut vallannut, tuli yhä voimakkaammaksi. Odotin vaan, että ovi avautuisi ja rakastettuni astuisi sisälle. Mutta voidakseni sitä nähdä, täytyi minun uneksia, että pidin silmäni auki. Tämä oli tosin vähä rasittavaa, mutta onnistui kuitenkin — avasin hiuskarvan verran silmänluomiani, ja… Ja tuossa oli suloinen näköhairahdukseni, kaivattuni. Ääneen nyyhkyttäen peitin kasvoni käsilläni.
— Oi, Fredrik, Fredrik, kadotettuni! — nyyhkytin minä, voimatta hillitä epätoivoista itkuani.
— Martha, vaimoni!