— Ne olivat maani vihollisia.
— Niitä saa siis vihata?
— Ja tänään taikka huomenna, — sanoi Fredrik minulle puoliääneen, tulee pappi opettamaan hänelle, että meidän pitää rakastaman vihollisiamme. Oi, sitä logiikkaa! Sitä johdonmukaisuutta! — Sitte sanoi hän Rudolfille: — Me emme saa lyödä vihollisiamme sen vuoksi, että ne vihaavat meitä, vaan senvuoksi, että ne tahtovat meitä lyödä.
— Ja miksi ne tahtovat lyödä meitä?
— Siksi, että me — ei, ei, — keskeytti hän puhettaan, — tästä kehäkulusta en koskaan pääse irti. Mene leikkimään, Rudi, me annamme sinulle anteeksi, mutta älä tee toiste niin.
Aterioidessa puhuttiin parhaastaan valtiollisista asioista. Häilyvät rauhan keskustelut tarjosivat aina siihen runsaasti ainetta. Joskus sanoi joku vanhoista kenraaleista kohteliaisuudesta minulle: nämä asiat eivät varmaankaan huvita meidän nuorta paroonitartamme, — mutta minä pyysin aina hartaasti, että keskustelua jatkettaisiin. Minä olin todellakin huvitettu, enemmän kuin naiset tavallisesti, valtiollisen maailman tapauksista. Olin päättänyt seurata tanskalaista kysymystä sen loppuun asti, nähdäkseni, mitä noilla molemmilla herttuakunnilla lopuksi tehtäisiin. Olikohan nyt tuo kuuluisa Augustenburgilainen, jonka tähden olimme tarttuneet aseisiin, saanut oikeudellisen asemansa? Kaukana siitä. Paitsi kaikkia noita vanhoja ehdokkaita esiintyi nyt vielä yksi, Oldenburgilainen, jota Venäjä suositteli, tehden vaatimuksiaan. Mutta sodan seurauksena oli tähän asti ollut se, ettei Schlesvig-Holstein tulisi kuulumaan Glücks- — tahi Augusten- — tahi Olden- — tahi jollekin muulle »burgilaiselle», vaan liittoutuneet saksalaiset pitäisivät sen hyvänään.
— Mitä uutta teillä on tänään kerrottavana Schlesvig-Holsteinista? — kysyin minä eräänä päivänä pöytänaapureiltani.
— Tuorein uutinen on, — vastasi isäni, että herra von Beust on asettanut liittovaltiopäiville kysymyksen, millä oikeudella liittoutuneet ovat *pakottaneet* kuninkaan, jota yhdistys ei ole hyväksynyt oikeutetuksi hallitsijaksi, heille luovuttamaan herttuakunnat.
— Sehän oli älykäs väite, — huomautin minä, — koska ei »protokollaprinssi» taida olla saksalaisten maakuntien laillinen haltija, ja te annatte Kristian IX:n —
— Tuota sinä et ymmärrä, lapseni, — keskeytti minua isäni. — Se on rohkeutta, verratonta hävyttömyyttä tuon herra von Beustin puolelta. Herttuakunnat kuuluvat luonnollisesti meille jo siitäkin syystä, että olemme ne voittaneet.