— Olisiko se sinusta niin hauskaa?
— Kenen itävaltalaisen sydäntä ei tämä täyttäisi ylpeydellä ja ilolla.
— Mutta ajatteles, — keskeytti Fredrik — jos toisella saksalaisella suurivallalla olisi samallaiset unelmat?
Isäni nauroi ääneen.
— Pyhän roomalais-saksalaisen valtakunnan kruunu protestanttisen pikkukuninkaan päässä? Oletko aivan mieletön?
Tohtori Bresser yhtyi nyt myöskin keskusteluun.
— Kunhan ei nyt vaan nuo molemmat valtakunnat joutuisi sotaan toisiansa vastaan juuri samasta asiasta, jonka puolesta ovat yhdessä taistelleet! Helppo asia oli *valloittaa* Elbemaakunnat, mutta vaikeampi asia on *pitää* ne. Sota antaa aina aihetta toiseen sotaan, ja se on aivan luonnollista, koska sota aina sortaa jonkun oikeuksia. —
Muutamia päiviä myöhemmin saimme taas tietää yhden uutisen. Preussin kuningas Wilhelm kävi vierailemassa meidän keisarimme luona Schönbrunnissa. Hyvin sydämellinen vastaanotto, syleilyjä y. m. Preussin kotka liehui kaikkein rakennusten katolla, Preussin kansallislaulua soittivat kaikki sotilassoittokunnat. Hurraahuutoja ja riemua.
Nämät tiedot ilahduttivat minua, sillä eivät suinkaan nuo valtakunnat näin sydämellisen mielialan vallitessa, voineet ajatella sotaa välillänsä.
Isänikin oli iloinen Schönbrunnin ystävyydestä, mutta ei rauhan vaan sodan kannalta. — Olen iloinen, että Itävalta nyt on saanut liittolaisen. Preussin kanssa yhdessä voimme kyllä valloittaa takaisin Lombardian.