— Kyllä, tietysti sen tahdon, — nauroi Lilli, ja sitte alkoi loppumatoin onnittelu. Kaikki olimme liikutettuja ja iloisia.

Isäni teki lopun onnittelumellakasta naputtamalla pöytään nimisormuksellaan, siten pyytäen sananvuoroa.

— Rakkaat lapseni — sanoi hän — vuosi kuusikymmentä kuusi alkaa onnellisesti. Jo heti sen ensi hetkellä on yksi rakkaimmista toivomuksistani toteutunut. Toivokaamme nyt myöskin, että meidän Rosamme tämän uuden vuoden ajalla saisi elämän toverin ja te Fredrik ja Martha, saisitte onnenne vielä täydennetyksi. Suokoon uusi vuosi teille tohtori Bresser, paljo sairaita, ja sinulle, Maria, korkeimman voiton arpajaisissa, tahi mitä muuta nyt mieluimmin toivot. Ja Otto, sinulle toivon, että saisit parhaat todistukset tutkinnossasi ja saavuttaisit kaikki parhaimmat sotilaalliset tiedot ja hyveet, että sinusta kerran tulisi isäsi ylpeys ja armeijamme kaunistus. — Ja koska tahdon toivoa itsellenikin jotain, mutta en halua mitään hartaammin, kuin Itävallan menestystä ja kunniaa, niin toivon, että tuleva vuosi tuottaisi maallemme suuren voiton — Lombardian, tahi — kukapa tietää Schlesian maakunnan. Eihän kaikkea voi tietää, mitä tulee tapahtumaan! Ja mahdotointa ei ole, että otamme takaisin julkeilta preussiläisiltä sen maan, joka on meidän suurelta Maria Theresialtamme varastettu.

Loppupuoli isäni puheesta tuotti ikävän mielialan. Meidän seassamme ei varmaankaan ollut yhtään ainoata, joka ajatteli Lombardiaa tahi Schlesiata. Ja tuo otaksuminen, joka tähän Itävallan onnentoivotukseen oli kätketty, nimittäin: sota! — se on, uusi epätoivo, uusi kurjuus, — ei soveltunut ollenkaan yhteen niiden rauhan ja ilon tunteiden kanssa, jotka nyt vallitsivat mielissämme. Lausuin senvuoksi vähän vastaan:

— Ei, rakas isäni, myöskin italialaisilla ja preussiläisillä on uusi vuosi tänään, ja silloin emme suinkaan toivota heille mitään pahaa. Vaan tulkoot ihmiset paljo viisaammiksi, rauhallisemmiksi ja onnellisemmiksi vuotena kuusikymmentäkuusi ja kaikkina sitä seuraavina vuosina!

Isäni kohotti olkapäitään: — Oi sinä haaveilija! — sanoi hän säälien.

— Fredrik tuli avukseni. — Ei suinkaan, — sanoi hän — Marthan lausuma toivomus ei suinkaan ole haaveilua, sillä sen täyttämisen todellisuudesta on meillä tieteellisiä todisteita. Viisaammaksi, rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi on ihmissukukunta alituisesti muuttunut, mutta se käy niin hitaasti, ettei niin lyhyt ajanjakso, kuin yksi vuosi, voi osoittaa mitään edistystä.

— Jos niin varmasti uskotte alituiseen edistykseen, miksi siis yhä valitatte taantumista ja raakuuteen palajamista?

— Siksi — sanoi Fredrik — että sota aina peräyttää sivistyksen kappaleen taaksepäin sekä siveellisessä että aineellisessa suhteessa.

— Sinä et puhu niinkuin sotilaan tulee, paras Tilling.