"Ja tuollainen mies kuin te ei ole sotamiehenä? Nyt, kun niin paljon sotilaita tarvitaan? Kun tanskalaiset keräävät kaikki maajoukkonsa kokoon? Tiedättekö mitä, sellainen kuin te voisi nyt sotilaana löytää onnensa."
"Onhan se hyvä ajatus," nyökkäsi Kustaa Pietarinpoika ja katsoa tuijotti eteensä.
Isäntä, joka huomasi, että toinen oli väsynyt ja haluton jatkamaan keskustelua, nyökkäsi hyväntahtoisesti:
"Tuumikaa asiaa." Sitten hän toivotti hyvää yötä. "On jo aika mennä levolle, jollemme tahdo jutella puolen yötä."
Hän poistui tuvasta yhdessä vaimonsa kanssa. Kustaa Pietarinpoika jäi yksin, ja takkatuli sekä öljylamppu sammuivat.
Hyvään aikaan hän ei saanut unta. Hän makasi kovalla penkillä ja tuijotti pimeään. Mutta hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi unessa nähnyt valopiirin, jossa liikkui loistavia olentoja. Kaarina — — Sitten hän kohosi pystyyn, torjui ajatukset luotaan ja vaipui jälleen makuusijalleen. Mitä hän oikeastaan toivoi? Kaikkihan oli ohitse. Hänen täytyi alistua välttämättömyyteen, aloittaa uusi elämä, jonka vuoksi hän nyt oli matkalla Tukholmaan. Nämät ajatukset saivat vihdoin hänen mielensä rauhoittumaan ja hän vaipui uneen.
Oli jo valoisa päivä, kun Kustaa hiukan virkistyneenä ja voimistuneena vaelsi eteenpäin. Hänen jalkansa astui nyt kevyemmin ja hänen mielialansa tuntui iloisemmalta, kun hän ajatteli uutta elämää, jota hänen oli nyt määrä alkaa. Hiukan jännittyneenä hän ajatteli vain sitä, mitä hän saisi nyt Tukholmassa nähdä. Viisainta olisi oikeastaan olla tänään Tukholmaan menemättä; silloin ei tarvitsisi mitään nähdä eikä kuulla. Ja sittenkin häntä vastustamattomasti veti sinne.
Vihdoin hän saapui perille. Kaupunki näytti aivan toiselta kuin hänen viimeksi siellä ollessaan. Kaikkialla oli elämää ja liikettä, porvarit juhlapukimissa, katupojat, kaikki uteliaat ja toimettomat ihmiset kulkivat toria ja linnaa kohti. Kustaa Pietarinpoika joutui virran mukana kulkemaan, rumpujen räminä ja torvien toitotus jouduttivat hänen askeleitaan, ja äkkiä hän huomasi olevansa samalla torilla, missä Kaarina aikoinaan oli myynyt tavaroitaan ja pistänyt hänenkin taskuunsa niin monta lintua.
Tänään oli tälle samalle paikalle pystytetty lava ja verhotun katoksen alla oli purppurainen istuin. Vielä se oli tyhjänä, vain kansa kierteli levottomasti sen ympärillä. Kustaa Pietarinpoika olisi miltei voinut huutaa ääneensä. Täällä, missä Kaarina kerran oli myynyt jäniksiä ja hanhia yksinkertaisessa puvussaan, täällä oli hänelle nyt valmistettu purppurainen istuin korotetulle lavalle. Kustaa tunkeutui eteenpäin, kunnes hän saapui kevyen rakenteen eteen. Vielä äsken hän oli epäröinyt, tuliako tänne laisinkaan. Mutta nyt hän halusi nähdä Kaarinan ja näyttäytyä myös itse hänelle.
Lavan luo tunkeutui paljon väkeä ja sotilaat koettivat ylläpitää järjestystä levottoman joukon parissa. Siellä täällä mainittiin Kaarinan nimi; kaikki puhuivat hänestä, kerrottiin juttuja hänen entisyydestään, ihmeteltiin hänen tulevaisuuttaan ja viitattiin kuninkaan naimahankkeisiin.