Tukholmassa oli tapahtunut paljon muutoksia. Kuninkaan veli, Juhana, Suomen herttua, oli jo kauan sitten jonkun tekosyyn nojalla vangittu ja viety linnaan, missä häntä ankarasti vahdittiin. Siten kuningas piti aisoissa veljiensä vaaralliset suunnitelmat, voimatta kuitenkaan tukahduttaa mielten kuohua aateliston ja kuningasta vastustavan puolueen parissa.
Vänrikin sydän alkoi kiivaasti sykkiä, kun hän kuvitteli mielessään, miten asiat voisivat tulevaisuudessa kehittyä. Hän muisti, mitä kapakan isäntä oli sanonut, myöskin Kaarinaa hän ajatteli useasti ja tuumi mielessään, mitenkä hänen kohtalonsa muodostuisi. Kaikesta huolimatta elämä kävi tasaista, rauhallista kulkuaan. Yhä vieläkin kuningas ajoi innokkaasti naimasuunnitelmiaan; sopimus Hessenin kanssa oli jo niin pitkällä, että hän oli varma prinsessan myöntävästä vastauksesta. Mutta ensi kertaa kuningas osoittautui horjuvaksi, hän jätti tämän aikeensa sikseen ja alkoi vakavasti kosiskella Lothringenin Renatea. Juuri näihin aikoihin nuori kreivi Nils Sture lähetettiin kuninkaan puolesta kosintamatkalle Lothringeniin, ja jos prinsessa vastaisi kuninkaan toiveita, tuomaan hänen myöntävä vastauksensa.
Omituisena vastapainona näille kuninkaan naimahommille on mainittava, että Kaarina edelleen nautti hänen suosiotaan. Enimmäkseen hän oleskeli Gripsholmassa, missä Eerik oli viettänyt melkein koko talven hänen luonaan. Vastikään kuningas oli palannut Kaarinan kera Tukholmaan varustautuakseen uusille sotaretkille. Mutta hän ajoi tätä asiaa veltosti ja laimeasti, ilman suurempaa halua.
"Kuningas ei ole vielä aivan entisillään gripsholmalaisen talviunensa jälkeen," sanoivat jotkut.
"Kaarina on huumannut hänet lemmenjuomillaan," lisäsivät toiset.
"Jumala tietää, mitä siitä koituu," arvelivat kolmannet kohauttaen olkapäitään. Jokainen tunsi, että synkät tapahtumat olivat tulossa.
Kustaa Pietarinpoika ajatteli tuskalla, mitenkä Kaarinan kävisi. Ja niinpä hänessä heräsi halu vielä kerran nähdä tätä, ainakin päästä häntä lähemmäksi. Huomenna hänen toimensa Tukholmassa oli suoritettu, sitten hänen oli pakko jälleen lähteä kaupungista ja syöksyä kohti kuolemaa taistelutantereella. Niin, kunpa vielä kerran saisi nähdä hänet, kerran nyrkit ojossa uhata hänen onnensa kuninkaallista ryöstäjää ja manata esille tulevaisuuden henget!
Vaistomaisesti Kustaa oli lähtenyt kulkemaan linnaan päin, miltei tietämättänsä. Äkkiä hän seisoi sen edessä. Tummien muurien yllä lepäsivät jo illan varjot, mutta muuten oli vielä valoisaa, ikkunoista käsin hänet varmaan voitaisiin selvästi nähdä. Näkikö joku hänet todellakin, tapahtuiko jotain erikoista tänä hetkenä linnan seinien sisäpuolella, sitä hän ei tiennyt. Mutta seisoessaan vielä siinä epäröiden, poistuako paikaltaan, huomasi hän äkkiä olevansa piiritetty ja vangittu, ja hänet työnnettiin tylysti pimeän porttiholvin läpi linnan pihalle.
Äkkiä Yrjänä Pietarinpojan kasvot irvistelivät häntä vastaan. Kustaa tunsi, miten tämä mittaili häntä, kiireestä kantapäähän saakka tavalla, joka sai kylmänväreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään. Annettuaan vahdille käskyn odottaa Yrjänä Pietarinpoika läksi linnaan. Lyhyt hetki, jonka hän viipyi poissa, tuntui pitkältä kuin iäisyys. Hän antoi vahtipäällikölle pari käskyä. Haettiin rattaat, joille vanki heitettiin. Sitten upseeri valitsi kaksi sotilasta joukosta, ja heidän saattamanaan onneton kuljetettiin portista ulos kapeille sivukaduille, missä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.
Kaamea mieliala, joka oli vallannut Kustaa Pietarinpojan, vaihtui vähitellen epätoivoksi. Vahdit eivät vastanneet ainoaankaan hänen kysymykseensä, kohauttivat vain olkapäitään. Kustaa repi kahleitaan, raivosi voimattomana kohtaloaan vastaan, mylvi lopulta kuin eläin, mutta vaikeni vihdoin. Pian kaikki olisi ohitse. Ihmeen rauhoittavana tuo ajatus valtasi hänen mielensä.