Anni meni kamariin ja jätti Fallerin yksin, siksi kuin hän meni. Pois oli Annista kadonnut kaikki katumus, kaikki hellyys, kaikki rakkaus. Lents on ollut petollinen, valheellinen, ja siitä hänen pitää saaman rankaistuksensa. Semmoisia ne ovat, ne nahjukset, nuo mielinkieliset, joilla ei ole miehuutta tarttua rohkiasti kiini silloin, kun oma asia niin vaatii, ja heitä pitäisi pitelemän kuin kuoretointa munaa ja hokevat: älä tee minulle mitään, en minäkään muille mitään tee, älä minulta mitään kiellä, en minäkään kiellä keneltäkään mitään, vaikka sen tähden itsekin tulisin kerjäläiseksi. Joudu nyt vaan kotiin, sinä nahjustelia!
Anni ei pannut mitään keittoa valkeelle Lentsiä varten, siksi kun hän tulisi kotiin; Annilla oli toisenlaisia lämpimäisiä kypsymässä.
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Myrskyinen yö.
Kun Lents erosi tohtorista ja käveli vuorta ylös kotiinsa, oli hän täynnä lujaa luottamusta, hänellä kun oli kaksi turvatietä tiedossa: joko setä, taikka tehdas.
Kun hän näki valkean pilkottavan kodistansa, sanoi hän itsekseen: Oi Anni, sinun on paljon tuskallisempi olla kuin minun. Sinä olet lapsuudestasi saakka oppinut uskomaan ainoastaan pahaa ihmisistä, mutta minulle mailma näyttää kelpo hyväksi, kun vaan taas pulastani pääsen. Minä tahdon olla apunasi, että sinullekin tuntuisi huokeammalta.
Äkkiä, ja niinkuin tulinen nuoli lensi hänen mieleensä tämmöinen ajatus: sinä olet tänäpänä ollut kehno mies, peräti kehno, kaksinkertaisesti ja kolminkertaisesti kehno. Sekä voutitalokkaan Katriinan kuin tohtorinkin luona on sinussa herännyt se syntinen ajatus, että asiasi olisi voinut toisinkin käydä. Sinä olet johonkin määrään luottanut omaan kuntoosi, mutta se ei suurta maksa. Sinä olet kahden lapsen isä ja olet ollut viisi vuotta nainut mies. Herran tähden, tänäpänä on meidän viides hääpäivämme.
Lents pysähtyi seisomaan ja sydämmensä pohjasta hän huokasi: Anni! Armas Anni! Yhtenä päivänä minä olen monta tyhmyyttä tehnyt. Minun vanhempani taivaassa eivät suinkaan anna anteeksi, jos samaa tekoa vielä toistaisin. Tästä päivästä alkaen olemme, Jumalan kiitos, viettäneet uudesti häitä.
Suuttuneena itseensä, mutta iloissaan siitä, että kaikki taas oli kääntyvä parhain päin, astui Lents oman kynnyksensä yli. "Missä on minun rouani?" kysyi hän, nähdessään palvelustytön istuvan tuvassa molempien lasten kanssa.
"Hän meni levolle äsköin juuri".