"Lyö ne kaikki kuoliaaksi", huusi Anni ja meni tupaan pakoon.
Lents teki pian lopun rotista ja hiiristä, mutta korppia hän ei saanut kiini, ellei hän samassa tahtonut saada kaikki astiat kyökissä rikotuksi, kun korppi lampun valossa oli kuin riivattu ja ilman valkeata sitä ei nähnyt. Lents meni tupaan ja sanoi: "Minulla on täällä ladattu pistooli; minä kyllä saisin korpin ammutuksi, mutta en uskalla sitä tehdä; täräys laukauksesta voisi jouduttaa huoneemme kukistusta. Koitan kumminkin saada tupamme tuetuksi. Kas näin!"
Hän siirsi suuren kaapin keskelle tupaa kurkihirsien alle, nosti toisen pienemmän kaapin päälle, pani sen täyteen liinavaatteita ja hyvin piukkaan lakea vastaan, että tukea piti oleman tarpeeksi.
"Ja nyt kannan sisään ruokavaroja niin paljon kuin täällä on", sanoi Lents. Tämänkin hän toimitti nopiasti ja tarkasti. Anni katseli häntä oudoksuen ja paikaltaan hervahtamatta: hän oli kuin halvattu.
Lents toi sitte omansa ja Annin rukouskirjan ja haki molemmista saman kappaleen nimeltä: Valmistus kuolemaan. Hän laski toisen kirjan Annin eteen, ja toisesta hän luki itse, mutta pian nosti hän silmänsä kirjasta ja sanoi: "Sinä teet oikein, kun et kirjaan katsokaan; ei siinä seisokaan meille sopivaa mitään. Onkohan koskaan mailmassa ollut kahta ihmistä, joitten olisi pitänyt, niinkuin meidän, eroitettuna muista hiljaisuudessa tehdä elämänsä kahdenkertaisesti hauskaksi ja sitä eivät ole tehneetkään, vaan yksi on vetänyt yhtä, toinen toista kynttä, kunnes he molemmin, kuin nyt, ovat vangittuna kuoleman esikartanossa ja heidän täytyy yhdessä kuolla. — Hiljaa!" keskeytti hän puhettansa äkkiä. "Etkö kuullut huutoa? Minusta oli, kuin olisin kuullut jotain hörinää kuin kuopasta".
"Minä en kuullut mitään".
"Me emme voi tehdä valkeata", jatkoi Lents, "sillä korsteini on tukossa, ja me tukehtuisimme. Meillä on kuitenkin, Jumalan kiitos, spriilamppu, jonka äiti-vainajani on taloon hankkinut. Niin armas äitini", sanoi Lents, katsoen ylös äidin kuvaan, "sinä autat meitä kuoltuasikin. Tässä on, viritä nyt Anni, mutta pane säästäen spriitä. Ei ole tietoa, kuinka kauan meidän täytyy täällä kestää".
Anni katseli kuin köntistynyt Lentsin toimia, ja hän oli monta kertaa sanomaisillaan: "Oletko sinä se Lents, joka olet saamaton?" Mutta hän piti sanat itsekseen; hän oli kuin valekuollut; ei tullut sanaakaan suusta maalle.
"Mutta jos tännekin tunkee hiiriä", sanoi Anni, sitte kun hän oli hiukan maistanut lämmintä maitoa.
"Sitte lyön ne täälläkin kuoliaaksi ja korjaan ne lumeen, ettei mätähaju ole haitaksi. Minä korjaan kohta kyökin niistä puhtaaksi".