"Mitä sinä olet tehnyt? Vähän perästä on itse Jumala sinulle sen sanova; minun puheistani ei se parane".
Lents oli ääneti, eikä Annikaan mitään sanonut. Annin mielestä olisi hänen kuitenkin pitänyt sanoa jotain ihan toista, mutta ei siitä tullut mitään.
"Oi hyvä Jumala", alkoi Lents, "tässä olemme molemmin kuoleman kourissa, mutta mimmoinenka meidän välimme on! Pelkkää kurjuutta ja surkeutta! Ja jos tulisimme pelastetuiksikin, on taas uusi piina ja kidutus tiedossa. Minun vanhempani olivat kolme kertaa lumen hädässä, ja minun äitini hankki joka talveksi sitä varten varoja runsaasti ja meillä on aina ollut suolaa ja öljyä riittävästi. Kahta ensi kertaa en ollenkaan muista, mutta kolmas kerta on vielä elävästi muistossani. En ollut eläissäni ennen nähnyt isäni ja äitini suutelevan, vaikka he kyllä sydämmellisesti ja hellästi pitivät toinen toistansa rakkaana, mutta silloin kun isäni sanoi: Maria, tällä erää olemme yksistämme ja eroitettuna mailmasta — silloin minä ensi kerran näin äitini suutelevan isää, ja näinä kolmena päivänä oli koko aikana, kuin olisi oltu yhtä päätä paratiisissa. Aamuisin, puolipäivän aikaan ja ehtoisin isä ja äiti yhdessä lauloivat virsikirjasta, ja jokikinen sana, jonka toinen toiselleen sanoivat, oli niin rauhallista, niin pyhää, etten taida sitä sanoa. Kerran äitini sanoi: Joska me saisimme kerran kuolla näin yhdessä, näin rauhallisesti muuttaa iankaikkiseen lepoon, ja joska minä saisin kuolla samalla hetkellä kuin sinäkin, ettei kumpikaan jäisi toistansa suremaan. Silloin samalla kertaa se oli, kuin isäni rupesi puhumaan sedästäkin, ja sanoi: jos nyt olisi aikani kuolla, ei minulla olisi mailmassa ainoatakaan vihamiestä, enkä minä ole kenellekään mitään velkaa, ainoastaan veljeni Pietari on minulle vihoissaan ja se mieltäni pahoittaa".
Yhtäkkiä Lents lakkasi puhumasta.
Ulkoa kuului raaputusta ovelle, sieltä kuului ruikutusta ja koiran haukkua. "Mikä siellä on? Minun täytyy mennä katsomaan, mitä se on", sanoi Lents.
"Älä tee sitä, Herran tähden, älä mene!" huusi Anni, ja pani kätensä hänen olkapäilleen, joka Lentsiä väristytti kuin salaman säikäys. "Älä mene Lents. Siellä on kai kettu, joka haukkuu, ei, susi se on, niin sudet haukkuvat. Minä olen kerran kuullut suden haukkuvan".
Ulkoa kuului raaputus ja haukkuminen karttuvan, ikäänkuin yllytettynä äänistä sisällä.
"Ei, se ei ole mikään susi; se on koira. Hiljaa nyt, se on Poju. Oi kummaa, se se on! Siellä missä Poju on, siellä on setäkin. Hän on myös lumen alle hautaantunut".
"Jos hän se olisi, anna hänen olla; se veitikka ei ole parempaa ansainnut".
"Vaimo, oletko oikein viisas? Etkö sinä nytkään voi hillitä myrkyllistä kieltäsi?"