"Siinä nyt näitte eriskummallisen ihmisen", sanoi tohtori Taitelialle. "Hän on kylttimaalari ja Lentsin paras ystävä, hänen, jonka äiti tänäpänä pantiin hautaan. Pilgrimin luonnon-lahjat ovat kehityksessään keskeyntyneet, ja hänen elämäkertansa on merkillinen".
"Kertokaa se minulle, minä pyydän".
"Joskus toisten, kun olemme kahdakesken".
"Ei toiste, vaan nyt oitis; me kuulemme sen mielellämme vielä toistamiseen", huusi rouva ja lapset, ja tohtori alkoi kertomaan:
VIIDES LUKU.
Pilgrimin matkustuksista.
Tämä Pilgrimi on erään kylttimaalarin poika, ja koska hän aikaisin jäi orvoksi, otti vanha koulunopettaja hänen kunnan kustannuksella kasvatikseen. Mutta hän oleskeli enemmän tuolla ylähällä Morgenhaldessa, kelloseppä Lentsin luona, kuin koulunopettajan luona. Emäntä talossa, jonka maahanpaniaisia tänäpänä vietettiin, oli kuin hänen oma äitinsä. Perheen ainoa lapsi, joka on jäänyt eloon, myös Lents nimeltään, se sama, joka tänään on tehnyt on työtä, on ollut kuin veli hänelle. Pilgrim on aina ollut toimekkaampi ja näppärämpi kuin Lents, joka ammatissaan kyllä kelpo työntekiä kuitenkin on haaveksivainen luonnoltaan, ja eipä ole tietoa, vaikka Lents oikeastaan olisi nerokas musikantti ja Pilgrim nerokas maalari! Kumpaisenkaan nero ei ole tullut täyteen teräänsä. Teidän pitäisi kerran kuuleman Lentsin laulavan; hän laulaa ensimmäistä tenoria lauluyhteydessä, ja kiittäköön meikäläinen lauluyhteytemme häntä siitä, että on saanut palkinnon neliäänisestä laulustaan soittojuhlilla, ensi kerran Constanz'issa ja toisen kerran Freiburgissa. Kun sitte molemmat olivat puolikasvuisia poikia, tuli Lents isällensä oppiin ja Pilgrim eräälle kylttimaalarille, mutta he pitivät kuitenkin uskollisesti yhtä. Suviehtoisina sai aina nähdä nämä molemmat yhdessä niin varmaan kuin kaksoistähdet tuolla taivaalla; lauleskellen ja vihellellen kävelivät toinen toisensa rinnalla lakson läpi ja vuorien ylitse, ja talviehtoisina käveli Pilgrim hangessa ja myrskyssä Lentsin luokse — sillä tämän täytyi olla kotona, koska äiti aina on häntä liioin määrin hemmotellut, kun hän, kuin sanottu, on kaikkiastaan viidestä lapsesta ainoa elossa — ja tällöin he yhdessä lukivat puoli öihin asti, erinomattain matkakertomuksia. Minä olen heille monta kirjaa lainannut; molemmilla nuorukaisilla oli suuri tiedon halu. Sitte, kun arpa vapautti Pilgrimin sotapalveluksesta — Lents oli ainoana lapsena itsestään vapaa — molemmat ilmoittivat nyt aikovansa yhdessä matkustaa avaraan mailmaan; sillä nähkää, vaikka meidän kansamme kyllä mielellään pysyy paikoillaan kotimaallansa, siihen sentään tarttuu suuri vaelluksen halukin. Nytpä Lents vasta ensi kerran näytti olevansa kovin itsepäistä luontoa, jota hänestä ei lainkaan olisi uskonut; hän ei tahtonut millään muotoa luopua matkustuksesta. Isä kyllä puolestansa olisi laskenut hänen menemäänkin, mutta äiti oli tuskissaan, ja kun ei itse papinkaan kehoitukset auttaneet, kutsuttiin minäkin, ja minun piti Lentsille rakentaman koko lasareetin, jos mun ei auttaisi. Tietysti minä koin muuta keinoa. Minulla oli näiden molempain eroamattomien luottamus, ja he uskoivat minulle kernaasti kaikki heidän tuumansa; Pilgrim oli oikiastaan se, joka oli pannut asian alkuun. Lentsillä on kaiken herkkätuntoisuutensa ohella raitis käytännöllinen luonne, tietysti siihen määrään kuin tajunsa ulottuu, ja kun häntä ei mikään häiritse, niin hän terävällä älyllä osaa oikean paikallensa, ja kaikessa työssään ja toimessaan on hänen kestäväisyytensä samaa laatua kuin palava hartaus. Minä näytän teille huomenna kellon, jonka hän on tehnyt malliksi, ja jos sitä ruvettaisiin yleisesti käyttämään, se olisi koko maakunnallemme lykyksi. Lents ei oikeastaan vielä ollut päättänytkään niin lujasti matkalle lähtevänsä, kuin oli saanut luvan jutella hänen vanhemmillensa. Lents tahtoi, että Pilgrim ensin oikein oppisi kellosepän työtä, ennenkun hän lähtisi kellokauppiaan retkelle, sillä semmoisen kauppiaan tietysti alinomaa täytyy osata kelloja korjata, niin hyvin vieraitten, kuin omiakin, joita kuljettaa kaupan; ja nyt Pilgrim todella rupesikin kellosepän oppiin. Mutta sitte kun hän oli tarpeellisimman oppinut, hän taas oli täydessä puuhassa matkalle. Tuon Pilgrimin päässä pyöri yhtä ja toista: välisti hän halusi matkallansa ansaita sen verran, että pääsisi taideakatemiaan, välisti hän itse matkalla tahtoi oppia taideniekaksi, ja välisti hän taas ei muuta tahtonutkaan kuin hyvin runsasta rahanansiota ja sitte palata suurella, täysinäisellä rahasäkillä kotiin reipastelemaan rahavaltilla. Oikeastansa hän rahaa halveksi, mutta juuri sen vuoksi hän olisi suonut paljon rahaa saavansakin. Kuitenkin tämän ohessa hänen mielessään siihen aikaan hehkui eräs lempi-aate, minä uskon niin. Hänen matkansa maalina oli Kreikan maa ja Athena, ja kun hän vaan sanoi Athenan nimenkin, niin hänen silmänsä kiilsivät ja puna hänen poskillansa vivahteli. Athena! sanoi hän useasti, eikös tunnu, sitä nimeä lausuttaissakin, juuri kuin astuisi sukevia marmoriportaita ylös korkeaan pylväs-saliin? Hän ajatteli sen asian olevan laita niin, ettei hänen tarvitsisi muuta kuin hengittää Kreikan klassillista ilmaa, muuttuaksensa uudeksi ihmiseksi ja ennen kaikkea suureksi taideniekaksi. Minä tietysti koitin saada semmoiset harhaluulot hänen päästänsä, ja se minulle onnistuikin sen verran, että hän lupasi tytyä ainoastaan rahavoittoon, josta sitte kaikkea muutakin perästäpäin seuraisi. Vanha Lents ja minä sitte takasimme hänelle ne tavarat, jotka hän mieli ottaa mukaansa. Hän Lähti siis matkalle, mutta yksistänsä, Lents jäi meidän kehoituksestamme kotiin. Minä kuljen kuin Mustametsän (Schwarzwald'in) pölkky, Mustalle merelle, sanoi Pilgrim monesti. Hän tahtoi koittaa, eikö meikäläisiä kelloja saisi perehtymään itämailla ja Kreikassa, joka tähän saakka ei ainakaan ole onnistunut yhtä hyvin, kuin pohjoismailla ja uudessa mailmassa. Lystillistä on, kun Pilgrim kertoo, kuinka hän kulki läpi maitten, kaupunkien ja kylien, ja hänen ylt-ympärinsä oli Schwarzwaldin kelloja roikkumassa, joita hän lyötti ja soitatti, yhä katsellen ylisten-ympäri; mutta siinä oli se vaan, että hän liiaksi vaihetti silmiään ihan muihin esineisin: tapoihin ja menoihin, kauniisin rakennuksiin ja maisemiin. Se ei ole kauppamiehen tekoa. Yhtä vähän kuin kellon sisävärkki toisenlaiseksi muuttuu, kuljetettakoon sitä läpi maitten taikka merien, yhtä vähän meidän maalaisemmekin sanottavasti muuttuvat, jotka kuljeskelevat kaikissa ilmanaloissa. Heidän mielessänsä ei ole muu kuin alinomainen ansio, ja kurja elämä, ja vasta sitte alkaa hyvät päivät, kun kotiin on päästy kukkuraisella kultasäkillä, menköön kaikki muut mailman asiat sillä aikaa miten tahansa. Se onkin oikein ja kohtuullista; sillä eihän käy yhtaikaa päässään pitää monta erilaista asiaa. Mutta tänlaatuinen säästäminen ja kuljeskeleminen talosta taloon on nyt ollutta ja mennyttä. Meidän täytyy hankkia teollisuudellemme aina vaan kaukaisempia markkinapaikkoja ja meidän tavaramme menekki pitää asetettaman alituisille varastoille, kauppamiehen tapaan".
"Tuliko Pilgrim perästäkään Athenaan?"
"Tuli kuin tulikin, ja hän on monesti sanonut: ristiretkeläiset, kun Jerusalemin näkivät, eivät mahtaneet olla hartaampia ja onnellisempia, kuin hän oli nähdessään Athenan ensi kerran; hän hieroi silmiään, vakaantuaksensa, oliko se oikein totta, että tämä oli Athena. Marmoriset kuvapatsaat olivat häntä tervehtävinään, päitänsä nyykyttäen. Hän käveli kilistellen kellojaan pitkin katuja, mutta ei edes ainoatakaan kelloa hän saanut myydyksi: hän kärsi kurjaa puutetta ja kiitti onneansa, kun hän vihdoin viimeinkin sai työtä, mutta minkämoista! Neljätoista päivää perätysten hän sai Kreikan sinitaivaan alla sutimaalarina sivellä erään kasvitarhan säleaitaa viheriäiseksi, ihan vastapäätä Akropolista".
"Mikä se Akropolis on?" kysyi Bertha.