Faller meni takuukirjeellä laksoon, ja Lents istui työllensä, mutta sitä ennen hän veti ylös yhden pelikelloista ja pani sen soittamaan koraalia. Hän nyykytti päätänsä monta kertaa viilatessaan yhtä ratasta: soitto käy hyvin, sehän olikin äidin mieluisin virsi, ajatteli hän itsekseen. Tämä suuri pelikello kauniisti vuolitussa pähkinäpuisessa kaapissaan, joka oli yhtä iso kuin kohtalainen vaatekaappi, oli saanut nimekseen "Taikahuilu" siitä syystä, että samanimisen operan ouvertyri oli paras kappale kuudesta, joita kello kaikkiastaan soitti. Se oli jo myyty eräälle teeravintolalle Odessassa. Toinen pienempi pelikello seisoi tän suuremman vieressä ja kolmatta pelivärkkiä Lents paraikaa valmisti. Hän teki lakkaamatta työtä päivälliseen saakka. Hänen oli nyt hyvin nälkä. Mutta kun hänen nyt piti ypi yksistään istuman päivällispöytään, oli hänen mielestään koko ruokahalunsa kadonnut.
Hän käski vanhaa palveluspiikaa istumaan kanssansa rualle niinkuin äitinsä eläessäkin. Piika kainosteli ja ujosteli kovasti näin kahdakesken nuoren miehen kanssa. Mutta viimein hän kuitenkin oli taipuvainen istumaan, ja kohta kun soppa oli syöty, hän jo sanoi: "oikeastaan sinun ei ollenkaan pitäisi naiman".
"Kuka on sanonut sitte, että minä aivon naida?"
"Minä tarkoitan vaan sitä, että jos naisit, sinun pitäisi naida voudin Katriinan, hän kun on kasvanut kelpo perheessä ja pitää sinua niin kunniassa, ettei hänen mielestään ole toista sinun vertaistasi. Semmoinen vaimo vasta olisi oikea. Mutta se olisi kauheaa, jos saisit semmoisen, joka panisi sinua kenkiänsä siivoomaan. Tytöt tähän aikaan ovat … niin käypämäisiä eivätkä tahtoisi muuta kuin koreilla ja levitellä liepeitään".
"Minun ei tee mieleni naimisiin, vähintänsä nyt".
"Siinä teetkin oikein. Ei se ole tarpeellista. Paremmin et voi tehdä, usko minua. Ja minä kyllä tiedän, kuinka sinä vanhastaan olet tottunut, ja kyllä minä laitan ja toimitan kaikki sinulle niin, että luulisit äitisi vielä olevan elossa. Eikös ole totta, että pavut maistuivat hyvältä? Minä olen äidiltäsi oppinut laittamaan papuruokaa näin, ihan näin. Hän ymmärsi kaikki, suurimmasta pienimpään. Saatpas nähdä, että tulet olemaan tytyväinen, jos me olemme kahden kahtuustamme"
"Niin Maisu", sanoi Lents, "mutta minä en usko, että sillensä jää".
"Vai niin? Joko sinulla on joku kultaluiru silmässä? Kuuleppa vaan! Kukapahan luulisi Lentsin päässä pyörivän muuta kuin kellonsa ja äiti-vainajansa! Jos nyt vaan tuo joku olisi kelpo sukua. Niinkuin minä sanoin, tuosta voudin Katriinasta tulisi kelpo vaimo sekä sunnuntaiksi että arkipäiviksi, hän se osaa askaroita kotona ja pellolla, hän taitaa kehrätä, — sanotaan, että hän kehräisi vaikka oljet katostakin alas. Kaikki sanansa hän vahvistaa sinun kauttasi, ja kaikki, mitä sinä teet, ja kaikki, mitä sinä sanot, on hänestä kuin uskonkappale. Alinomaa hän sanoo: Lentsistä ei tule muuta kuin hyvää, vaikka päältä nähden näyttäisikin toiselta, niinkuin työntekosi eilen. Ja sen lisäksi hänellä on tavaraakin kelpo lailla ja vielä hän saa periä äitinsäkin, ja sitte kyllä kerran kelpaa lastansa varustaa, ja lapsi hyvin henkeänsä elättää".
"Maisu, eihän nyt ole naimisesta ollenkaan ollut kysymystäkään. Kukatiesi minä — vaikken vielä oikein tiedä, kuinka se kävisi päinsä — kukatiesi minä myyn taikka annan arennille kaikki, mitä minulla on, ja lähden vastakin vieraille maille".
Maisu katseli nolotti Lentsiä eikä enää saattanut lusikkaa talrikilta suuhunsa. Lents jatkoi: "Kyllä minä sentään sinusta, Maisu, pidän murheen, ett'ei sinun tarvitse puutetta nähdä; mutta minä ajattelen niin, etten minä vielä ole ollut missään ulkona mailmassa, ja minun pitäisi joskus mennä mailmaa katsomaan ja kokemaan, ja kentiesi minä kartuttaisin taitoani, ja eipä tiedä vaikka — — —"