KAHDEKSAS LUKU.
Vainaja ilmestyy ja toinen äiti haastaa.
Kun Lents tuli vuoriniittyä ylöspäin, huusi Don Bastianin emäntä hänelle: "ei hän ole kotona; hän on arvattavasti mennyt teille. Eikö hän tullut tiellä vastaan?"
"Ei. Onko hänen kamarinsa auki?"
"On".
"Minä menen sinne vähäksi aikaa".
Lents meni tuttuun tupaan. Kun hän avasi oven, oli hän permannolle putoomaisillaan. Hänen äitinsä seisoi tuossa ja hymyili hänelle. Mutta pian hän malttoi mielensä ja kiitti sydämessään ystäväänsä, joka oli taululle pannut nuo armaat, hyvät, hellät kasvot, ennenkun ne muistosta haihtuisivat. Tuommoisilla, ihan tuommoisilla silmillä on hän katsellut! Pilgrim on minun hyvä ystäväni ja on sinä aina pysyvä. Kun hän ei ole taitanut olla luonani, on hän sillä välin ollut hyväntekiäni. Mikä parahinta olla taitaa sinä minulle tehnyt olet.
Kauan ja lakkaamatta Lents katseli näitä rakkaita kasvoja. Hänen silmänsä vuotivat kyyneliä, mutta yhä vaan hän kuvaa katseli. Niin kauan kuin silmäni auki pysyy, saan nyt sinun nähdäkin, mutta kuulla — jos ma vaan saisin sinua kuullakin. Oi, joska saisi edesmenneen äänenkin ilmestyneeksi!… Tuskin hän taisi kamarista erota. Hänestä oli niin ihmeellistä, että äiti tulisi jäämään yksistänsä katselemaan katselemistansa eikä kukaan katselisi häntä…
Vasta kun yö joutui eikä enää mitään voinut nähdä, hän meni pois, ja tiellä hän sanoi itseksensä: no, nyt on aika antaa surun lentää. Itsekseni tahdon olla se, kuin tiedän olevani, mutta mailma ei saa minusta sanoa muuta, kuin että olen mies. — Tohtorin talon kohdalle tultuaan, oli akkunat auki, ja sieltä kuului mies vahvalla bariton-äänellä laulavan vieraita lauluja. Tuo ääni ei ole tästä laksosta kotosin. Kukahan se mahtanee olla? Olkoon kuka hyvänsä, mutta ääni on kaunis.
Nyt kuului vieras sanovan: "Neiti Bertha, laulakaa nyt tekin minun kuullen".