"Minulla ei ole oikeata ruokahalua lähes ollenkaan. Minun olisi mieluisinta jos saisin maata kahdeksan päivää perätysten, yhtäpäätä maata vaan, tietämättä mistään mitään".
"Kyllä siitä muutos tulee. — Malttakaa, minä tulen paikalla!" huusi Anni toista pöytää päin, johon äsköin oli istunut muutamia vuurmannia. Heille hän pian toi ruokaa ja juomaa ja asettui sitte jälleen Lentsin tuolin taa. Vastatessaan muille vieraille piti hän kättänsä tuolin selkälaudalla, ja Lentsistä tuntui niin kummalliselta kuin olisi sähkövoimaa juossut läpi koko ruumiin. Mutta nyt muitten syöminen muistutti hänelle omaa nälkäänsä ja kohta Anni nopiasti kuin leimaus meni kyökkiin, tuli takasin, levitti hienon valkoisen liinasen Lentsin eteen, pani ruat pöydälle ja asetti siihen pöytäkalut niin maukkaasti ja sanoi niin herttaisella äänellä: "Siunatkoon Jumala ruokasi!" että se oli oikein Lentsin mieleen.
Kyllä se niin on, ettei äkkiä löydä toista noin vikkerää ja nättiä tyttöä kuin Anni on. Paha vaan, että hän pitää koko mailmaa pilkkana: hän osaa vastata niin että sanat paukkuvat ja tietää panna puheen alkuun ja jatkoon, eikä se sitte kesken katkee.
Lents oli tyhjentänyt ensimmäisen viinilasin ja oli paikalla valmis tuomaan ja kaatamaan toista sisään.
"Ethän sinä polta, vai kuinka?"
"Minulla ei ole siihen pakkoa, mutta kyllä mä polttaa osaan".
"Oikein, minä menen ja tuon sinulle niitä sikaaria, joita isäni polttaa. Vieraille niitä ei tavallisesti anneta". Anni toi yhden sikarin, viritti kynttilästä paperin palaseen valkeeta ja piteli sitä Lentsille.
Sillä aikaa tuli Leijonan isäntä sisään. Se oli suuri, hartiokas ja varteva kunnianarvoinen katsella, melkein kuin pappismies, sillä hänen lumivalkeat hiuksensa olivat harvassa ja niitä peitti musta samettinen patalakki. Sen ohessa hänellä oli ympyriäiset hopesankaiset lasisilmät päässä, joita hän käytti lukiessansa, mutta enimmästi ne olivat otsalla, ja siltä näytti, kuin hänen vakava älynsä katselisi otsasta ulos, ja vakava mies hän olikin, melkein majesteetillisen vakava, ja erinomaisen älykkäänä hän pidettiin. Hän tosin hyvin harvoin sanoi mitään, mutta mahtaneehan semmoinen mies olla sangen älykäs, joka on hyötynyt niin, kuin Leijonan isäntä? Kasvonsa olivat punertavat ja nöyryyttävät, kuin sanottu. Ainoastansa hänen suunsa, joka eniten vääntyi kuin olisi hän jotain maukkaasti imenyt, se suu ei varsin ollut nöyryyttävää laatua. Hän oli totinen ja harvapuheinen ikäänkuin pakoittaisi hän vaitiolollaan vaimonsa ja osaksi tyttärensäkin puheliaisuutta tasapainoon. Kun hänen vaimonsa laski liikoja ja kaunisteli puhettansa ylen määrin, hän välisti pudisteli päätänsä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: kunnon miehen ei tarvitse tuota tehdä. Leijonan isäntä olikin kunnon tunnettu mies, tunnettu likeltä ja kaukaa, sekä ensimmäisen luokan asioitsia, niin kutsuttu pakkaaja; hän näet osti kelloja kellosepiltä ja sitte myi hän niitä pitkin maata mailmaa.
"Hyvää ehtoota Lents", sanoi Leijonan isäntä leveällä äänellä, ikäänkuin siinä olisi koko pitkä puhe, ja kun Lents kunnioittaen nousi ylös, antoi hän hänelle kättä ja sanoi: "istu alallasi vaan äläkä huoli ollenkaan kursailla, kunhan olet ravintolassa". Sitte hän nyykytti päätään äänetönnä, jota tiesi samaa, kuin olisi hän sanonut: sinä pidät minua kunniassa, ja minun säälini sinua kohtaan on, tietkös, yhtä taattu, kuin kolmenkertainen pantti. Hän meni sitte pöydällensä ja rupesi sanomia lukemaan. Anni otti sukankutimensa ja tuli pitämään Lentsille seuraa sanoen kohteliaasti: "istun tähän sinun luvallasi". Hän haasteli paljon ja tottuneen tavalla; ja vaikea on sanoa, onko hänen luonnossaan enemmän sukkeluutta vai hyvyyttä. Hän on oikeastaan sukkela kuin hyväkin ja niin liipattu kuin olla taitaa. Kun Lents lopuksi maksoi, sanoi Anni: "Tietkös, se on minulle oikein vastahakoista, kun minun täytyy sinulta ottaa maksoa, olisi paljon hauskempaa, jos olisit ollut kestivieraana. Toivotan sinulle hyvää yötä ja ettes sydäntäsi surulla pakahduta. Minä soisin taitavani sinua auttaa. No, kun olin melkein unohtamaisillani: milloinka sinun suuri ja kaunis urkurakennuksesi, josta niin paljon puhutaan — sanotaanhan sen olevan kauniimman kaikista tällä seudulla tehdyistä — milloinka se viedään Venäjälle?"
"Minä odotan joka päivä sanaa, että sitä tullaan noutamaan".