"Älä vanno, olethan sinä itse sanonut, ettei saa vannoa", virkahti Anni väliin, otti Lentsin käteen ja tahtoi kurottaa sitä isälle, mutta Lents piti vastaan ja sanoi kiivaasti: "Anna olla. Älä huoli. Mitä minä lujasti uskon, siitä minä en poikkee, ja jos minun täytyisi yhteyden tuumasta luopua, olisin samassa uskoni kieltänyt. Ja vaikka minun ajaisitte ulos täältä, jossa olen luullut tulevani kotolaiseksi, en sittekään, Leijonan isäntä, sitä tee! Minä kyllä sen uskon, että te tarkoitatte hyvää, mutta sitähän jokainoa tarkoittaa sen verran kuin hän ymmärtää. Minun ja Pröblerin keskenäinen väli ei ole juuri mitään, ja vaikka se olisikin suurempi, niin minä olen Lents ja olen kenenkä parissa ma tahdon ja pysyn semmoisena kuin olen. Minä en mielelläni sitä sanoisi, mutta nyt minun täytyy se sanoani: minua ei saastuta kukaan, päinvastoin, minusta on kunniaa muillekin ja minä kiitän Jumalaani, että niin on kanssani laita. Mitä vielä yhteyteen tulee — aikeeni nimi on yhteys, sen te olette oikein muistissanne säilyttäneet — niin minä olen sitä asiaa miettinyt päiväkaudet ja yöt jo vuosia sitten ja tiedän paremmin kuin kukaan mun, mitä se tahtoo sanoa. Minä tiedän varsin hyvin, ja siinä teillä on oikein, että veijaria ja yksinkertaisia ihmisiä löytyy, jotka minua sen vuoksi irvistelevät, mutta kukapahan on, joka ei ole saanut pilkkaa palkakseen, kun on tahtonut saada jotain hyvää mailmassa aikaan? Se seikka ei minua huoleta. Mutta teidän pelkonne, että minä tuumailuuni menettäisin omaisuuteni, kyllähän se oikein on, että sitäkin ajattelette, ja minä olen kiitollinen teidän hyvyydestänne. Vaan siitä jo on täyttä kymmenen vuotta kuin minä yksinäni olen hoitanut ammattiani ja talouttani, ja minä näytän teille koko kirjanpitoni, niin saatte nähdä, olenko taitamattomasti toiminut, eikä käykään niin, että omat varat menisi perikatoon, jos tahtoo saada aikaan jotain, josta kaikille on hyöty. Lyhyesti sanoen: huomispäivänä, jos vaan voin saada yhteyden varteen, panen siihen omaisuudestanikin, sen verran kuin vastata voin. Minä puhun teille suoraa puhetta, ihan niin kuin tekin minulle olette puhuneet. Minä kättäni en anna, minä kyllä otan hyviä neuvoja vastaan, mutta täytyyhän minun itsekin tietää, mitä minulla on tehtävää. Kättäni sen päälle, jota minulta haluatte, en anna, vaikka sen tähden korkein onnenikin raukeisi".
Lents tunsi, kuinka sydäntänsä puhuessa ahdisti ja vavahti, mutta hän puhui vakavasti ja kiivaasti, ja nyt hän taukosi.
"Aukaise kourasi! Tottahan minulle kumminkin kätesi annat? Sinä olet koko mies, sinä olet minun hyvä mieheni, minun uljas mieheni!" huusi Anni ja heittäytyi Lentsin kaulaan ja vuoroin itki, vuoroin nauroi, säpsähtäen kuin olisi suonta vetänyt.
"Minun velvollisuuteni on ollut puhua sinulle tästä asiasta eikä se sen enempää minuun kose", tydytti Leijonan isäntä vähän nuopeillaan, ja Leijonan emäntä sanoi, niistellen nenäänsä jotenkin ahkerasti: "Sinä olet käyttäinyt miehekkäästi, sangen miehekkäästi. Vasta nyt olemme oikein saaneet nähdä, kuinka yksvaltainen mies meidän Lentsimme on. Minun täytyy sanoa, että sitä en olisi uskonut, mutta se minua ilahuttaa kahdenkertaisesti".
Lentsillä oli paljon tekemistä saadaksensa Annin rauhoittuneeksi; hän oli kuin naulittu Lentsiin ja sitte vasta hän oikein erosi, kun Lents hänelle antoi viiniä juoda.
"Menkää nyt yhdessä puutarhaan; minä tuotan teille viiniä lehtimajaan", lopetti Leijonan emäntä ja lähti pullolla ja lasilla heidän edellä ja morsiuspari tuli kohta perässä lujasti syleiltynä.
"Hänpä on kummallinen ihminen", sanoi Leijonan isäntä itsekseen, kun Lents oli mennyt ulos huoneesta, "mutta niin on kaikkein soittoniekkain laita: heillä on kullakin oikkunsa. Siinä hän ensin parkuu, niin pian kuin äiti-vainajastansa puhutaan, sitte hänen tekee mieli laulaa kuin leivonen, ja viimein hän saarnaa kuin joku vanhanpuolinen uudestakalastaja. Mutta peräti hyvä ihminen hän on, ja kun olen voittanut tuon brasilialaisen riita-asiani taikka arpani lotterissa, hän on saava, sen vannon, kaikkein ensiksi naima-osansa, ja puhtaassa kultarahassa sen hänelle maksan pöydälle eteensä. Se on otettava päälimmäitteeksi, eikä kukaan ennen mitään saa".
Tällä rauhoittavalla päätöksellä Leijonan isäntä meni ravintolahuoneesen, virkistyi siellä noista tavattoman monenlaisista jutuista ja otti arvokkaasti vastaan vieraitten ja sukulaisien onnentoivotuksia. Hän puhui vähän ja huomautti ainoastaan sitä, että hän puolestansa ei pitänyt lukua suuresta pohatasta vävypojaksensa. Kun vaan mies on raitis ja rehellinen — se oli hänen perusteensa, johon kaikki suostuivat päätänsä nyykyttämällä. Noin saattaa muutamalla sanalla lausua koko mainitun viisauden.
Sillaikaa Lents ja Anni yhdessä istuivat ihastuksissaan puutarhassa, ja syleiltyänsä Annia sydämmen pohjasta, sanoi Lents: "Minun mielestäni on, kuin en olisikaan kotiseudullani; minusta on, kuin olisin ulkomailla ja palaisin pitkästä matkasta".
"Sinä olet kotona ja siellä sinä olet pysyvä", vastasi Anni; "sinä olet vain vahvasti vaihettanut sanoja isäni kanssa. Minä en osaa sanoa, kuinka suuresti minua ilahutti kuulla sinun noin puhuvasi; minä toivoin vaan, että koko mailma olisi ollut sinua kuulemassa, sitte myös kaikki olisivat nähneet, mimmoinenka mies sinä olet, ja siitä sinua kunnioittaneet, mutta kuitenkin oli tarpeetonta, usko minua, se, että isäni tähden olet pitänyt noin lapsellista hälinää".