"Tule Anni ja istu tähän viereeni" pyysi Lents. "Sinä olet monesti sanonut, että joskus mielelläsi näkisit, kuinka minä soittokappaletta sävellän. Olen sen vuoksi sen työn säästänyt siksi kun esikerran luokseni tulisit, ja nyt näytän kuinka se työ päinsä käy ja sitte soimistaan soi. Tämä kappale on erinomaisen kaunis, Spohr'in säveltämä. Minä laulan sen ensin, että kuulet, mutta se on paljon, paljon kauniimpi kuin mitä minun lauluni on".
Hän lauloi Faustista aarian "Rakkaus on vieno kukka". Sitte istui Anni hänen viereensä, ja hän rupesi nyt edessänsä levitettyjen nuottipaperien mukaan lyömään telapuun ennakolta merkittyihin paikkoihin nastoja, ja jokainoa nasta istui oitis ensi lyönnillä lujasti kiini.
Anni ei lakannut ihmettelemästä, ja Lents jatkoi iloinnoissaan työtänsä; hän kuitenkin pyysi Annia olemaan puhumatta, sillä hänen täytyi noudattaa metronomia, jonka hän oli pannut käymään.
Äiti tiesi että liikahtamaton istunta ja jouten katsonta kävi Annille rasittavaksi, jonka tähden hän sanoi makeasti hyrähtäen: "Sen joka mies tietää hyvin, että sinä olet erinomaisen taitava mestari, mutta meidän täytyy nyt mennä kotiin, nyt kun päivällisaika on tulossa ja meillä on vieraita. Kyllä siinä jo on tarpeeksi, että olet työn alkanut meidän ollessamme täällä".
Anni nousi ylös, ja Lents lakkasi työstä.
Maisu katseli tavan takaa Annin ja Leijonan emännän käsien liikuntoa, ja kun jommankumman käsi meni taskuun, vavahti hän ja piilotti äkisti kätensä selkänsä taa, näyttääksensä muka, ettei hän ota mitään rahalahjaa vastaan, paitsi jos hän juuri pakosta ottaisi. Mutta kyllä vissiin jotakin annetaan, oli sitte kultakäädyt, taikka hohkokivinen sormus, taikka sata ihkasen uutta taaleria. Kun noin isoiset antavat, he antavat isoisten tapaan.
Mutta ei annettu isoa eikä pientä, tuskin annettiin kättä hyvästi-jätöksi, ja Maisu meni kyökkiin, haki sieltä suurimman ja vanhimman padan, nosti sen korkealle ylös niinkuin tahtoisi hän sen heittää noitten huonojen kiittämättömien ihmisten perään, mutta hän ei raskinnutkaan sitä tehdä padan tähden. Onko tuommoista koskaan ennen kuultu? Etteivät edes antaneet sen verran kuin esiliinavaatteen! Voi sinua Lents rukka! Sinä olet mokomaan joukkoon joutunut. Jumalan kiitos, etten ole siihen asiaan sormeani saattanut. Heillä on oikein, he ovat itsekin sanoneet, että minä en ole tehnyt mitään koko asiassa. Siitä asiasta minä, Jumalan kiitos, en tahdo palkkaa; jokainoa ropokin polttaisi kuin kekäle.
Lents saattoi anoppiansa ja morsiantansa yli nurmikon ja sitte hän palasi kotiinsa, sillä niin oli päätetty tiellä, että huomispäivänä, jos ilma olisi kaunis, piti lähdettämän tervehtämään Babet-sisarta.
Lentsillä oli vielä yhtä ja toista valmistelua ja neuvottavaa kisälleille ja oppipojille.
Hänen oli niin outoa olla, kun hän taas oli yksistänsä, ja tuskin oli pari tuntia kulunut, kun hänen teki mielensä Annin luo. Hänen oli niin paha ollansa eikä hän tietänyt syytä minkätähden. Anni yksin saisi tuon poistetuksi. Hän kuitenkin jäi kotiin, ja kun hän ennen maata-panoansa sulki avatut arkut ja kistut, oli hänestä, kuin kuulisi hän jotain ääntä, mutta mitä se oli, hän ei tietänyt. Tuossa oli äiti-vainajan kehruuta, jota hän oli huulillaan kastellut ja omin sormin kehrännyt… Tuohan on niin kummallista, on kuin joku aatos alinomaa hiipisi hänen takanansa ja ruikuttaisi kistuissa ja arkuissa.