"Anni, sinä pöyhistelet tänäpänä!"
"Miksi en sitä tekisi? Varsinkin tänäpänä sinä olet minun mieleeni. Ihmisillä on oikein, kun sanovat sinulla olevan niin hellät, uskolliset silmät. Minä en ole ollenkaan huomannut niitten olevan niin kauniit ja sinä olet todellakin soma mies".
Lentsin kasvot kauttaaltaan kiilsivät ja hän kävi vielä somemmaksi. "Minä teetän itselleni uudet vaatteet, ja uutta muotia. Mitä siitä arvelet?" kysyi Lents.
"Älä huoli uusimuotisista. Ole niissä kuin olet; se näyttää paljon kunniallisemmalta ja vakavaraisemmalta".
"Ei ainoastaan siltä näytä, vaan niin onkin".
"Se on oikein; ei ainoastaan siltä näytä, vaan niin onkin. Älä nyt sentään tutki jokainoata sanaani, kuin olisi se hammas kellonrattaissa!"
"Siinä sinulla on oikein".
Nyt ajettiin naapurikylän läpi, ja Anni käski taas: "Gregori, puhalla! puhalla niin, että kuuluu! Katso, tuolla asuu kaupustelian Ernestiina. Hän on sukulaiseni ja on kauan palvellut meillä ja sitte hän nai kraatarin, joka nyt on ruvennut kaupusteliaksi. Ernestiina ei voi minua kärsiä enkä minä häntä, ja kun hän nyt näkee meidän ajavan ohitse, poikkeematta heille, se häntä harmittaa niin, että hänen viheriät kasvonsa muuttuvat siniseksi. Kas! tuossa hän tulee akkunaan. Kurkistele nyt, kurkistele sinun pullistuneet siansilmäsi päästä ulos, pane vielä kärsäsi auki, että sinun mukulaiset ikeneesi näkyisi, niin, minähän se tässä olen, ja tämä tässä on minun Lentsini. Katsele häntä nyt mieliksesi! Sinunkin tekisi mielesi, eikö niin? Älä vaan nuole, ennen kun tipahtaa! Tydy sinä vaan menneenvuotisiin silliisi!"
Hän maiskaisi ilkamoiten kielellään, ja ajettiin eteenpäin.
"Hauskuttaako sinua tuommoinen teko, Anni?" kysyi Lents.