— Tuolla tulee kenraali Wrangel itse, huudahti Sprengtport, nähdessään hänen Brandenburgin seurassa pyrkivän hänen luoksensa: — Ette tänä vuonna kuole, herra kenraali, jatkoi hän pilaillen, puhuimme vast'ikään isästänne.
— Isästäni? toisti Wrangel. Onko täällä vielä ketään, joka muistaa häntä.
Kornatus teki kunniaa. — Minun isäni isä oli yksi niistä kolmestasadasta suomalaisesta, jotka isänne komennossa kulkivat Lech-virran yli. Isäni isän jälkeen tuli armeijaan isäni, ja hän aina mainitsi Kaarlo Kustaa Wrangelin Ruotsin parhaimpien miesten joukossa. Kerroin tässä kuinka tuo jalo kenraali antoi kapteeni Sprengtportille kuninkaan ketjut.
— Siinä kertomuksessa on perää, vastasi Wrangel. Mutta tiedättekö millä sanoilla kuningas antoi tämän tehtävän isälleni.
Ei, sitä ei tietänyt kukaan.
— Sano Sprengtportille, oli kuningas lausunut, että lähinnä Jumalaa tulee minun kiittää häntä, että Wittenberg vielä on hengissä. Siinä miehessä olisin menettänyt sankarin, joka opetti minut voittamaan. Sano hänelle niinikään, että kultaketjuni on kallisarvoinen, mutta teräsketju on vieläkin kallisarvoisempi, kun siinä on niin aito renkaat kuin Wittenbergin suomalaiset pojat.
Näiden sanojen jälkeen seurasi yleinen vaitiolo, mutta soturien tuimat kasvot säteilivät iloa. Kaikki epäluulo oli unohtunut ja monessa silmässä kimelsi kyynel.
Wrangel katseli tuttua joukkoansa ja hänenkin silmissään kimelsi kostea välke. — Ruotsin suuret kuninkaat, sanoi hän, ovat ymmärtäneet luoda sankareita. Sentähden heitä miehet seurasivatkin, tehden mahdottomat mahdolliseksi. Ja nyt kuten silloin kuuluu teille kuninkaanne käsky. Oletteko valmiit, pojat?
Olemme, olemme, kaikui riemuisa vastaus, ja kaikki ponnahtivat pystyyn. Wrangel viittasi, rumpu pärrytti, rivit järjestyivät ja tuokiossa oli tori tyhjänä.
3.