Se vastaus nähtävästi suututti Leenaa, sillä puna nousi vähitellen hänen poskilleen ja suurella ponnella lausui hän: — Minä sanon sinulle Martti, ohjaa tahtosi, sillä siitä riippuu elämä täällä ja ijankaikkisuudessa.
— En tiedä että tahtoni on huonompi kuin muidenkaan, intti Martti synkkänä.
— Huonompi tai parempi, se vielä olisi jotakin. Huonoa voi ohjata, ja hyvää saattaisi kiittää, mutta sitäpä ei ole laisinkaan, ja juuri sellaisesta kaarnasta kuin — — kuin —
— Rakentaa piru laivansa, lisäsi Martti katkerasti nauraen.
— Ei toki, sitä ei rouva Löfving tarkoita, sanoi Maria. Hänen tuli kumpaakin sääli.
— Tarkoitan, jatkoi Leena vakavasti, että horjuva tahto viepi onnettomuuteen. En sano, että Martin käy pahasti, Jumala siunatkoon sinua poika, mutta varoitan sinua, sillä ei mikään ole ihmiselle vaarallisempaa kuin tahdoton luonne, semminkin nykyään. Semmoinen ihminen on kuin liinanen tuulessa, jonka perkele milloin tahansa poimii ja pistää väripyttyynsä, nostaaksensa sen sitten lippuna houkuttelemaan muita. Monet Hatut ovat sitä laatua.
Hatut! huudahtivat nuoret. Semmoista ei oltu koskaan kuultu.
Mutta Leena pysyi sanoissaan. Hän oli nuoruudessaan tuntenut heistä monta. He olivat, sanoi hän, hyväsydämmisiä rehellisiä ihmisiä, mutta ilman tahdon pontta, ja lujia oikeudenkäsitteitä, ja siten he olivat joutuneet siihen helvetinpyörteeseen, joka nyt uhkasi upottaa koko valtakunnan vereen, ja pakotti heitä semmoisille asioille, joille ennen olisivat sylkeneet.
Martti tirkisti synkkänä maahan. Hän tunsi itse, ettei hän ollut tätä ennen mitä hänen olisi pitänyt olla, eikä tiennyt mitä vastata. Mariakin oli vaiti.
Hetken vaitiolon jälkeen alkoi Leena uudestaan: