— Tahdon tavata heitä! Missä oleskelevat?
— Täällä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Löfving tarttuen kenraalin hevosen suitsiin ja kääntäen sitä läheistä suurta telttaa kohden. Sen tunsi Buddenbrock edellisestä käynnistään Marttilassa; siellä oli Wrangel itse asunut, ja siellä olivat he tyhjentäneet maljan vastaisille voitoilleen. Kun saavuttiin teltan luo, päästi Löfving suitset ja viittasi ääneti sisään. Siellä makasivat everstiluutnantti Du Rietz sekä majurit Grönhagen ja Fieandt hakovuoteella. He olivat kaikki loppuneet. Ensinmainitut olivat kuolleet edellisenä iltana, Fieandt vasta tämän päivän aamuna. Nähdessään heidät kalpeni Buddenbrock, hänen ylpeä ryhtinsä veltostui, ja tahtomattansa taipui hänen päänsä ikäänkuin tervehdykseksi. Hän astui hevosen selästä ja lähti teltan sisään, seurassaan niin monta muuta kuin tila salli.
— Tässä nähdään kuinka kovalle otti, sanoi Löfving viitaten Du Rietziin, jonka oikea käsivarsi oli katkaistu. Mutta sittenkin taisteli hän, miekka vasemmassa kädessä.
— Eikö täällä ole ketään hengissä? kysyi Buddenbrock vihdoin.
— Majuri Sprengtport on hengissä, mutta haavoitettu, vastasi Löfving.
Tänään on hän kuitenkin vähän noussut vuoteeltaan.
— Tahdon tavata häntä. Seuraa minua.
Kenraali jätti hevosensa ratsumiehelle ja viittasi seurueelle että hän tahtoi lähteä yksin Löfvingin kanssa Sprengtportin mökkiin. Ei hän pitkälle päässyt ennenkuin talonpojat taas seisoivat hänen tiellään, mutta huolimatta heidän nurjuudestaan ja suvaitsematta luoda heihin silmäystäkään kulki hän upeana ja tyynenä heidän ohitsensa, pakottaen toista toisensa jälkeen astumaan tien syrjään. Mutta tuskin oli hän läväissyt heidän ryhmänsä kun taas kaksi kiveä suhisi hänen päänsä ohitse. Lieneekö ollut harhaheitto vai tahallisestiko ne eivät häneen osanneet? Kenraali ei edes kääntänyt päätään, ikäänkuin se tervehdys ei olisi tarkoittanut häntä. Löfving sitä vastoin katseli taapäin ja uhkasi nyrkillään joukkoa, joka nähtävästi ei aikonut lakata. Näin varoitettuina seisahtuivat kuitenkin talonpojat. Löfvingiin he saattoivat luottaa.
* * * * *
Majurinrouva Sprengtport oli jättänyt miehensä lähteäksensä noutamaan pientä Yrjö Maunua torpasta, mutta oli luvannut pian palata. Löfving ja Martti olivat niinikään lähteneet. Ensin tuli heidän haudata kuolleet vihittyyn maahan ja sitten samoilla kootaksensa, jos mahdollista, Wrangelin armeijan sirpaleita, semminkin onnettomia suomalaisia.
Majuri istui yksinään avarassa tuvassa jalat riipuksissa vuoteen reunan yli ja kädet ristissä polvien välissä. Mihin ryhtyä, kun hän ei jaksanut tehdä työtä eikä matkustaa pois. Kunpa hän edes tietäisi mitä ulkona maailmassa tapahtui. Onnistuisiko koota uudestaan hajoitettu armeija? Ja mikä oli noiden onnettomien tila? Mitä pääkortterissa ajateltiin? Kuinka Buddenbrock kaikesta tästä suoriutuu? Missä Lascy oli? Mitä kaikkea pitäisikään nyt tehdä, mutta hänen täytyi istua suljettuna kuten vanki! Majurin sisuksia kuohutti, ja hän tunsi kuinka tämä kaiverteli hänen hitaasti palaavia voimiansa. Ei toki; täytyy ajatella muuta.