— Hänen pitäisi jo aikoja sitten olla täällä, mutisi Willebrand tyytymättömän näköisenä. Viipurista Lappeenrantaan on vaan 5:den tunnin matka, ja hän lähti jo toissa päivänä. — Minun mielestäni, lisäsi Bildstein, on tuo käynti venynyt liian pitkäksi, semminkin kun se on kolmas näinä kuukausina, mutta eihän tiedetä miksi hän viipyy. Onnettomuutta ei olisi pitänyt tapahtua, sillä tiet ovat rauhalliset, ja kun sitä paitsi Löfving oli hänen kanssaan, niin hän kaiketi lienee tullut perille kuin mikäkin prinssi.
— Arvattavasti hän nyt kemuileekin Viipurissa kuin prinssi, naurahti Grönhagen. Mutta, lisäsi hän vakavampana, en oudoksu, että Buddenbrock viipyy. Veljekset tietysti mielellään seurustelevat keskenänsä, mutta sittenkin näyttää minusta jotensakin omituiselta tuo pujahteleminen rajan yli, ja vielä järjettömämpää on siellä viipyä siksi kuin pamahtaa.
Bildstein piti varsin luonnollisena, että Maunu Buddenbrock halusi vielä kerran tavata Gothard veljeänsä ja sanoa hänelle jäähyväiset. Heidän välinsä näytti hänestä varsin hellältä.
— Siinä tapauksessa, intti Willebrand, on se käynyt sellaiseksi varsin äskettäin. Buddenbrock itse on minulle sanonut, että veljesten välit ovat pitkät ajat olleet kireällä.
Bildsteinkin luuli kuulleensa jotakin semmoista. Asia lienee koskenut jotakin perintöä tahi senkaltaista. — Eipä, selitti Willebrand, ei ne olleet perintöriitoja, vaan kysymys oli Buddenbrockin tiloista Liivissä, kun Itämeren maakunnat Isonvihan jälkeen joutuivat Venäjälle. Kummallakin veljellä oli niihin osa, mutta he eivät sopineet niiden hoidosta. Gothard tahtoi, että Maunu, samoin kuin hän oli tehnyt, luopuisi Ruotsista ja asettuisi Venäjän alamaisena heidän omistamaansa kartanoon tai ainakin Riikaan, mutta Maunu tahtoi pysyä ruotsalaisena ja vaati kartanoa myytäväksi tahi että veli lunastaisi sen. Ei kumpikaan peräytynyt, ja siten he erosivat riidassa. — Niin oli Grönhagenkin kuullut asian. Heidän välinsä murtui täydellisesti, mutta nyt, Gothardin tultua Viipurin komentantiksi, kuuluvat veljekset käyvän toinen toisensa luona ja sopineen täydellisesti.
Nuoremmat upseerit rupesivat kyselemään, lieneekö mitään perää kaikenmoisissa arveluttavissa huhuissa, joita kuului tästä yleisesti tunnetusta sovinnosta, mutta vanhemmat nähtävästi eivät tahtoneet koskea siihen juttuun, ja luoden katseen majurinrouvaan päin sanoi Willebrand äkkiä: — Tuolla seisoo Sprengtportin vaimo, hänen pitäisi saada tästä tieto. Grönhagen myönsi kyllä, että hän olisi tiedosta kiitollinen, mutta sotajulistukseen nähden ei pitäisi unohtaa vanhaa kokemusta naisista ja salaisuuksista. Nuoret upseerit naurahtivat, mutta Bildstein vastasi vakavasti: — Sen naisen vaiteliaisuudesta vastaan minä. Lähdetään, Willebrand!
Majurinrouva näki herrojen tulevan, ja meni sykkivin sydämmin heitä vastaan.
— Sanotte minulle varmaan, herra eversti, mitä itse tiedätte? lausui hän, levottomasti katsellen everstiin ja tarjoten hänelle kättä.
Willebrand käsitti tämän levottomuuden: valtiopäiviä kestää vielä, mutta Sprengtport on lähtenyt pääkaupungista. Kirjeen mukaan, jonka Wrangel juuri nyt on saanut Gripenhjelmiltä, on miehenne nyt Marttilassa ja saapuu tänään tänne.
Majurinrouva ilosta punehtui. Tämä onni tuli niin odottamattomana.