Täten tunnustan itseni Sinun edessäsi, minun Jumalani, vialliseksi niissä asioissa, joissa sain kiitosta heiltä, joiden suosio siihen aikaan oli mielestäni kunniakasta elämää. Sillä minä en nähnyt, mihin pohjattomaan häpeän kuiluun olin syösty Sinun näkyvistäsi. [Ps. 31, 23.]
Toisissa asioissa taas tuollaisissa ihmisissä herätin paheksumista pettämällä lukemattomilla valheilla kasvattajaani,[15] opettajaani ja vanhempiani halusta saada huvitella, nähdä pilanäytelmiä ja matkia hullunkurisuuksia.
Ken niin ollen saattoikaan olla niin inhottava kuin minä?!
Minä myös varastelin vanhempieni kellarista ja pöydältä joko herkuttelemisen halusta tahi ostaakseni tovereiltani heidän näyttelemisosaansa, jonka he olivat valmiit myymään, vaikka olivat itse yhtä huvitetut näyttelemisestä kuin minäkin. Näyttelemisessäkin minä usein turhamaisesta etevämmyyden himosta hankin itselleni voittoja petollisin keinoin. Mutta mistä kaikkein enimmin kävin kärttyisäksi, mistä katkerimmin soimasin syyllistä ell'ei siitä, jota itse tein toisille, ja joka, jos itse jouduin siihen syylliseksi, pikemmin sai minut raivostumaan kuin vikani myöntämään?!
Tämäkö se on "lapsellista viattomuutta?" Ei ole, Herra; ei ole. Anna anteeksi minun Jumalani! Sama syntihän se siirtyy lapsuudesta seuraaviin myöhempiin ikävuosiin, vaikka kasvattajat ja opettajat vaihtuvat maaherroihin ja kuninkaisiin, ja pähkinät, pallot ja varpuspyydykset kultaan, maatiloihin ja orjiin. Samoin myös koulun patukat aikaa myöten vaihtuvat raskaampiin rangaistuksiin.
Pois pöyhkeys! Sillä lapsen nöyryyden olet Sinä, kuninkaamme, esikuvaksemme asettanut sanoessasi: Sellaisten on taivaan valtakunta. [Matt. 19, 14.]
Sinulle, Herra, kaikkein ylevimmälle ja parhaimmalle, kaikkeuden luojalle olkoon sittenkin kiitos, vaikka vain tuommoiseksi poikapahaiseksi olisit suonut minun kasvaa. Sillä olemassa minä olin silloinkin, elin ja ajattelin, ja säilytin itseni vahingoittumattomana — ilmaus siitä sangen salaperäisestä yhteydestä, josta olin kotoisin. Sisäisellä aistilla varjelin minä ulkonaiset aistimeni loukkaamattomina ja minä iloitsin jo totuudesta, vaikkakin vain lyhyesti taisin vähäpätöisistä asioista ajatella. En tahtonut tulla petetyksi, muistini oli terävä ja puheeseen minä harjaannuin. Ystävyys oli minulle mieluista, mutta surua, raukkamaisuutta ja typeryyttä minä kammoin. Mitä onkaan sellaisessa olennossa muuta kuin ihmeteltävää ja ylistettävää?!
Mutta nuot kaikki ovat Jumalan lahjoja; en ole itse niitä itselleni antanut; ne ovat hyviä, ja ne kaikki muodostavat minuuteni. Hyväpä on Hän, joka minut on luonut, ja Hän itse on minun hyvyyteni. Häntä minä riemuisasti kiitän kaikista jo poikana saamistani hyvistä lahjoista.
Mutta siinä juuri minä syntiä tein, että Hänen luomissaan olennoissa, itsessäni ja muissa, etsin tyydytystä, ylevyyttä ja totuutta, enkä Hänessä itsessään. Sentähden minä myös jouduin surujen, häiriöiden ja erhetysten saaliiksi.
Kiitos olkoon Sinulle, minun suloni, minun kunniani, minun turvani, minun Jumalani! Kiitos olkoon Sinulle lahjoistasi! Säilytä myös itse ne minulle! Sillä niinpä minut itsenikin säilytät; ja niin se, mitä olet antanut minulle, on lisääntyvä ja täydellisentyvä, ja minä itse tulen yhteydessäsi yhä olemaan, koska yhä jatkuvan olemisenkin olet minulle antanut.