Tuona kuudentenatoista ikävuotenani ollessani taloudellisista syistä pakosta vapaana kaikesta koulunkäynnistä ja asetuttuani olemaan vanhempieni kodissa kasvoivat himojen ohdakkeet yli pääni, eikä ollut yhtään kättä niitä pois repimässä.
Päinvastoin isäni — kun hän kerran kylvyssä huomasi minun miehistyneen ja joutuneen nuoruuden hurjuuden aikaan — ilmoitti sen äidilleni, iloissaan ikäänkuin jo olisi lapsen lapsia toivossa, ja ilosta juopuneena kuten maailma, joka nurjan ja hillittömän tahtonsa luovuttamana unohtaa Luojansa ja rakastaa luotujasi enempi kuin Sinua.
Mutta äidissäni olit Sinä jo alkanut rakentaa temppeliäsi ja laskea pyhän huoneesi perustusta — isäni sitä vastoin oli vain katekumeeni[17] ja siksikin hiljan tullut. Äitini sentähden vavahti hurskaasta pelvosta ja kammoi joutumistani noille harhateille, joilla ne vaeltavat, jotka kääntävät selkänsä Sinulle.
Voi minua! joka rohkenen siitä puhua, että Sinä, minun Jumalani lakkasit puhumasta minulle, vaikka minä itse juoksin sinusta yhä kauvemmas pois. Näinköhän Sinä lakkasit silloinkaan puhumasta minulle? Kenenkä muun kuin Sinun olivat myöskin sanat, jotka äitini, Sinun uskovaisesi kautta kajahutit korvissani? Eikä yksikään niistä sittenkään päässyt tunkeutumaan sydämeeni niin että olisin noudattanut niitä. Muistan vieläkin kuinka äitini kahdenkesken ollessamme sanomattomasti huolissaan varoitti, ett'en salavuoteutta harjoittaisi, varsinkaan ei kenenkään aviovaimon kanssa.
Mutta nuo varoitukset minä pidin akkamaisina, jonka tähden en punastumatta olisi voinut niitä totella. Kuitenkin olivat ne Sinun antamiasi, vaikk'en sitä ymmärtänyt. Minä luulin Sinun vaikenevan ja hänen puhuvan — ja kuitenkaan et Sinä lakannut puhumasta juuri hänen kauttaan. Ja minä, tuon Sinun piikasi poika ja Sinun palveliasi, halveksin Sinua hänessä — tietämättäni.
Ja minä kuljin suin päin kadotukseen sellaisella sokeudella, että minä ikäisteni joukossa häpesin tekojeni vähempää häpeällisyyttä kuullessani heidän kehuen kertovan häpeällisiä tekojansa ja kerskaavan sitä enemmän kuta enemmän häpeällisiä ne olivat; ja minunkin teki mieleni tehdä yhtä häpeällisiä tekoja ei ainoastaan noiden tekojen, vaan myös kiitoksen himosta.
Mikä muu ansaitsee moitetta kuin rikos? Mutta minä rupesin rikollisemmaksi, ett'en joutuisi moitteen alaiseksi. Ja milloin en syyllisyydessä voinut vertoja vetää turmeltuneille tovereilleni, valehtelin minä tehneeni sellaista, jota en ollut tehnyt, ett'en näyttäisi raukkamaisemmalta siitä syystä, että olin viattomampi, ja ett'ei minua pidettäisi halvemmassa arvossa sentähden että olin puhtaampi.
Varkautta varmasti rankaisee Sinun lakisi, oi Herra, ja myös ihmissydämiin kirjoitettu laki, jota ei jumalattomuuskaan saa hävitetyksi. Sillä mikä varas kärsii hyväntahtoisesti toista varasta? Niin ei tee varakaskaan sitäkään kohtaan, joka puutteen pakosta on varastanut. Kuitenkin olen minä tahtonut varastaa, ja olenkin varastanut, ei minkään tarpeen tai puutteen pakottamana, vaan halusta halveksua oikeutta ja lihottaa vääryyttä. Varastin, näet, sellaista, jota minulla oli runsain määrin itselläni, vieläpä paljoa parempaa laadultaan. En myöskään tahtonut varastaa sen tavaran tähden, jota varastaessani tavoittelin, vaan itse varastamisen tähden.
Oli päärynäpuu viiniviljelyksemme läheisyydessä, jonka oksat notkuivat hedelmistä, jotka eivät muodoltaan, eivätkä maultaan olleet houkuttelevia. Pudistamaan ja ryöväämään puti puhtaaksi tätä puuta retkeilimme me, peräti pahantapaiset nuorukaiset, sydänyönä, ajan turmiollisen tavan mukaan pidettyämme siihen asti ilveilyjä kaduilla.
Me kannoimme sieltä mukanamme suuria kantamuksia hedelmiä ei syödäksemme, vaan heittääksemme sioille. — Ja jos jonkun verran niitä söimme niin tapahtui se vaan sentähden, että se ollen luvatonta oli mieluista. Katsos sellainen on sydämeni, oi minun Jumalani! Ja sen ollessa syvimmässä kadotuksen kuopassa olet Sinä sitä armahtanut! Sanokoon nyt sydämeni Sinulle, mitä se silloin halusi: olla paha ilman aikojaan, olla paha vain paha ollakseen.