Hän vuoteen kahtehenkymmeneen
Sit' tahoo ei kuluttaa!
"Ma kannan kerta tuot' ihanaa,
Kun käyn mä vihkimiseen."
Ja vuoteen kolmehenkymmeneen
Viel' olla se säilyss' saa!
"Sen vast' otan, koska seisahtaa
Suo Herra mun eteheen."
Ja vuoteen neljähänkymmeneen
Äit'-armahan hän kutomaa
Tuot tallels' — "Etpä, ah, tulla saa
Sa morsius-pukimeen."
Kun sykkivin nyt sydämin hän käy
Sit' arkustaan hakemaan,
Voi kummaa, sielläpä lankaakaan
Hunnustahan tuost' ei näy.
Arne kuunteli hartaasti ikäänkuin olisi kaukaa loukosta soitto kuulunut.
Hän meni ylös Knuutin luokse.
"Onko sinulla äiteä?" kysyi hän. — "Eikä ole." — "Onko sulla isää?"
— "Eikä ole sitäkään." — "Joko siitä on kauankin, kun he kuolivat?"
— "Kylläpä siitä jo aikoja on."
"Sinulla ei mahda olla monta, jotka sinusta pitävät?" — "Eikä niitä montaa ole." — "Onko täällä ketään?" — "Ei ole täällä." — "Mutta siellä kotipaikkeillasi?" — "Eipä ole sielläkään."
"Eikö sinulla sitten ole ketään, joka sinusta pitäisi?"
"Eipä niitä vaan ole yhtäkään."
Mutta Arne läksi hänen luotaan ja rakasti äitiään, jotta sydän löi kuin vasaralla ja kaikki kirkastui hänen ympärillään. Sinä taivaan Jumala, ajatteli hän, sinä olet hänen minulle antanut, ja niin äärettömän paljon rakkautta hänen kanssaan, ja minä sen lykkään luotani, — ja kerran kun sitä halajan, silloin häntä kenties ei ole! Hän tahtoi heti rientää äitinsä luokse, ellei muun tähden, niin saadakseen häntä vaan nähdä! Mutta tiellä juohtui äkkiä hänen mieleensä: "Ehkäpä hän piankin sinulta otetaan, rangaistukseksi siitä että hänestä olet niin vähän väliä pitänyt!" — Hän jäi seisomaan sille paikalle. "Kaikkivaltias Jumala, mikä neuvo mua silloin auttaisi!"