Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys; ainoastaan silloin tällöin kuului pitkällinen, valittava vinkuna. "Mikä se on?" kysyi Arne. — "Se on viiri", vastasi Eli, ja jatkoi sitten hiljempää, ikäänkuin itsekseen puhuen: "Se on mahtanut päästä irti." Mutta Arne oli tähän saakka ollut niinkuin se, joka mielellään olisi tahtonut puhua, vaan ei kyennyt. Nyt hän lausui: "Muistatko satua laulavista rastaista?" — "Kyllä muistan." — "Niin tosiaankin… sinähän sen kerroitkin… Se oli kaunis satu." — Eli lausui niin lauhkealla äänellä, että hän melkein luuli ensi kerran sen kuulevansa: "Minä olen usein kuulevinani laulua silloin kun kaikki on hiljaa." — "Se on hyvyys meissä itsessämme." Tyttö katsoi häneen pitkään, ikäänkuin olisi siinä vastauksessa ollut jotakin liikaa; he vaikenivat kumpikin senjälkeen. Viimein kysyi tyttö sormellaan ruutuun piirrellen: "Oletko hiljakkoin mitään laulua sepittänyt?" Arne punastui, mutta sitä ei tyttö hoksannut. Senpätähden hän taaskin kysyi: "Millä tavalla sinä niitä sepittelet?" — "Tahtoisitko sen mielelläsi tietää?" — "Ah, tahtoisin!" — "Minä pidän kiinni niistä ajatuksista, jotka muut kernaammin antavat luistaa", vastasi hän välttelevästi. Tyttö ei pitkään aikaan mitään virkannut; sillä hän varmaankin vertaili jotakin laulua ja mietiskeli, jos hänelläkin oli ne ajatukset olleet, ja oliko hän antanut niiden luistaa. "Se on kummallista", puhui hän ikäänkuin itsekseen ja alkoi taaskin piirrellä ruutuun. — "Minä tein erään laulun kun sinut ensi kerran näin." — "Missä oli?" — "Pappilan luona, tuolla, se oli samana iltana, kuu sinä sieltä muutit; — minä näin sinut järvessä." — Tyttö nauroi, seisoi sitten hetken hiljaa. "Anna mun kuulla se laulu." — Arne ei vielä koskaan ollut sitä tehnyt, mutta nyt hän alkoi tytölle laulaa:

Hän Venelilla hyppäsi nopeaan
Vastaan armastaan, j.n.e.

Eli kuunteli tarkkaan; hän seisoi hiljaa vielä kauan senjälkeen kuu Arne jo oli laulamasta lakannut. Viimein hän puhkesi puhumaan: "Voi kuinka minä häntä säälin!" — "Se tuntuu minusta niinkuin en olisikaan sitä itse tehny", lausui Arne, sillä hän ujosteli, eikä hän myöskään voinut käsittää, kuinka se hänen mieleensä oli tullut. Hän jäi seisomaan ja katseli laulun jälkeen. Silloin tyttö lausui: "Mutta eihän minun niin käynee?" — "Eihän nyt toki, ei, ei! … minä ajattelin oikeastaan itseäni." — "Käykös sinulle sitten niin?" — "En tiedä; — mutta silloin minusta tuntui siltä; — nyt ei enää ole niin: mutta yhteen aikaan olin minä hyvin raskasmielinen." — "Se on kummallista", — tyttö taaskin piirteli ruutuun…

Kun Arne seuraavana päivänä tuli puolipäiväiselle, kävi hän ensin ikkunan luokse. Ulkona oli ilma sakeata ja harmaata; täällä sisässä oli lämmin ja hyvä olla, mutta ruutuun oli sormella piirretty: "Arne, Arne, Arne" ja monta monituista kertaa "Arne"; sen ikkunan luona Eli juuri edellisenä iltana oli seisonut.

Mutta seuraavana päivänä ei Eli tullut näkyviin; hän oli sairaana. Ylipäätään hän ei näinä aikoina voinut hyvin; hän sanoi sen itse, ja helposti sen muutkin voivat nähdä.

Yhdestoista luku.

Joku päivä senjälkeen tuli Arne sisälle ja kertoi, mitä hän vastikään oli ulkona kuullut, että papin tytär, Mathilda, juuri nyt oli lähtenyt kaupunkiin, muutamiksi päiviksi niinkuin hän itse luuli, mutta, sen mukaan kuin vanhemmat olivat päättäneet, jäädäkseen sinne vuodeksi tai pariksi. Eli ei siitä mitään ollut kuullut ennenkuin Arne sen nyt sanoi; hän kaatui maahan ja meni tainnoksiin.

Arne ei koskaan ennen ollut sellaista nähnyt; hän juoksi palvelustyttöjä hakemaan ja nämä taas vanhempia, jotka heti kiiruhtivat sisään; suuri hämmennys tuli koko taloon; kahlekoira haukkui luhan portailla. Kun Arne hetken päästä tuli sisään jälleen, oli äiti polvillaan sängyn vieressä; isä piteli sairaan päätä. Palvelijatytöt juoksivat, toinen vettä noutamaan, toinen rohtoja ottamaan kaapista, kolmas otti liiviä auki kaulan kohdalta. "Voi, Jumala sinua lohduttakoon ja auttakoon!" lausui äiti; "hullusti se oli kaikessa tapauksessa ett'emme hänelle mitään sanoneet; sinä se olit Bård, joka sen kielsit, voi, Jumala sinua lohduttakoon ja auttakoon!"

Bård et mitään vastannut. "Johan minä sen sanoin; mutta minun tahdostani ei koskaan lukua pidetä; voi Jumala sinua lohduttakoon! Aina sinä hänelle olet ilkeä, sinä Bård; sinä et käsitä hänen mieltään, sinä; etkä sinä tiedä miltä tuntuu kun jotakuta rakastaa, sinä!" Bård ei mitään vastannut. "Ei hän ole niinkuin muut, ne voivat surua kantaa, mutta hän sen alle sortuu, heikko ja hiemeräinen kuin hän on. Ja varsinkin nyt kun hän ei muutoinkaan ole terve. Toinnu taas, lapseni, toinnu, me olemme hyviä sinua kohtaan! Toinnu, oma armas Elini, äläkä tee meille tuollaista huolta!" Silloin lausui Bård: "Joko sinä puhut liian vähän taikka taas liian paljon"; — hän katsahti Arneen, ikäänkuin olisi hän suonut tämän menevän tiehensä tänlaista puhetta kuuntelemasta. Kun tytöt kumminkin jäivät sisään, jäi Arne myös, poistui vaan hiukan ja läheni ikkunaa. Nyt sairas sen verran tointui, että saattoi katsoa ympärilleen ja tuntea niitä, jotka seisoivat hänen sänkynsä vieressä; mutta samassa tuli muistikin takaisin; hän huusi: "Mathilda!" ja alkoi vetotaudin tapaisesti nyyhkiä, jotta oli vaikea olla koko huoneessa. Äiti koki häntä lohduttaa ja isä asettui niin, että tyttö hänen näkisi; mutta sairas työnsi heitä luotaan; "pois!" huusi hän, "minä en teitä rakasta, pois!" — "Herran tähden! etkö sinä vanhemmistasi pidä?" kysyi äiti. — "En! Te olette kovia minua kohtaan, ja riistätte minulta ainoan ilon mitä minulla on!" — "Eli, Eli! älä puhu noin!" rukoili äiti kauniisti. — "Puhunpas, äiti", huusi hän, "nyt minun täytyy se sanoa. Te kiusaatte minua täällä sisällä, jossa minä en saata olla iloinen useimmin kuin ulos lähteissäni! Ja Mathildan te otatte minulta, sen ainoan, jota minä ikävöin ja josta minä pidän koko tässä mailmassa! Voi, Jumalani, mitä otankaan eteeni kun Mathilda ei enää ole täällä, — varsinkin nyt, kun minulla on niin paljon, niin paljon semmoista, jonka kanssa en pääse selville, kun en voi siitä kellekään puhua!" — "Mutta ethän sinä tätä nykyä käynytkään juuri usein hänen lunnaan", lausui Bård. — "Mitä se teki kun minä näin hänen ikkunasta", vastasi sairas ja itki niin lapsellisen sydämellisesti, ettei Arne mielestään vielä koskaan ollut senlaista itkua kuullut. — "Ethän sinä voinut häntä ikkunasta nähdä", arveli Bård. — "Näinhän kumminkin talon", vastasi tyttö, ja äiti jatkoi katkerasti: "Sinä et käsitä sen laista, Bård." Sitten Bård ei enää mitään virkannut. "Nyt en minä enää koskaan saata ikkunan luokse mennä", lausui Eli. "Aamusilla minä aina ensimmäiseksi menin ikkunan luokse, kun ei mulla ollut ketään muuta, jonka luokse olisin mennyt. Mathilda, Mathilda!" Hän väänteli itseään sängyssä ja alkoi taaskin ääneen itkeä. Bård istui pallille ja katsoi häneen.

Eli ei niinkään pian tointunut, kun he ehkä olivat luulleet. Illalla he vasta huomasivat että hän oli kääntynyt tautiin, joka ehkä jo pitemmänkin aikaa oli kytenyt hänen ruumiissaan, ja Arnea kutsuttiin sisään auttamaan, kun häntä kannettiin omaan huoneesensa. Hän ei ollut silloin tunnossaan, mutta makasi hiljaa ja laimeana; äiti istui hänen luonaan; isä seisoi jalkopäässä ja katseli, sitten hän meni työlleen. Arne teki samoin, mutta sinä iltana hän rukoili tytön edestä maata pannessaan, rukoili että hän, nuori ja kaunis kuin hän oli, tulisi onnelliseksi mailmassa ja saisi nauttia elämän iloa kenenkään estämättä.