Novelleja ja Kertomuksia II

by Bjørnstjerne Bjørnson; Berthold Auerbach; Carit Etlar

Mutta pappi oli tässä yhtä neuvoton kuin hänkin. "Täytyy pojan antaa olla omilla oloillansa", lausui hän. "Elämä ei muutu hänen tähtensä; Vaan se riippuu siitä, jos hän siihen kerran voi luoda syvemmän katseen. Nyt hän tahtoisi juurikuin lähteä sitä hakemaan." — "Mutta sehän, pastori hyvä, on juuri samoin kuin entisen akan", arveli Margit. "Entisen akan?" — kysyi pappi. — "Niin hänen, joka lähti päivänvaloa itselleen hakemaan, kun ei ymmärtänyt laittaa ikkunata huoneensa seinään." — Pappi ihmetteli hänen terävää järkeänsä; mutta Margit ei nyt ensikertaa tätä ajatellut, hän oli sitä harkinnut ainakin seitsemän, kahdeksan vuotta. "Luuleeko pastori hänen lähtevän? Mitä minun tulee tehdä? Entä rahat? Entä kirjeet?" — Vaimo raukkaa ahdisti kaikki yhtä haavaa. "Niin, kirjeiden laita ei ole oikea. Et sinä koskaan voi vastata siitä, että olet häneltä pidättänyt sen mikä hänen omansa oli. Mutta vieläkin pahempi on, että olet aivan syyttä antanut hänelle huonon ajatuksen kristiveljestä, ja kaikkian pahinta, että se on eräs, josta hän niin paljon piti, ja joka taas puolestaan innokkaasti on häntä rakastanut. Mutta rukoilkaamme Jumalaa sinulle anteeksi aittamaan; rukoilkaamme kumpikin." Margit painoi päänsä alas; hän istui vieläkin kädet ristissä: "Kyllähän minä häneltä anteeksi pyytäisin, kun vaan ensin tietäisin ettei hän lähde pois!" — Hän nähtävästi erehtyi Jumalan ja Arnen suhteen, mutta pappi ei ollut sitä huomaavinaan. "Aiotko sen hänelle nyt heti tunnustaa?" kysyi hän. Margit loi silmänsä maahan ja lausui hiljaa: "Mielelläni jättäisin sen tuonnemmaksi, jos se käy laatuun." Pappi veti suutansa nauruun Margitin huomaamatta; hän kysyi: "Etkö luule syntisi tulevan suuremmaksi, jota enemmän viivyttelet tunnustuksella?" — Margit hypisteli molemmin käsin nenäliinaansa, pani sen kokoon, ja koetti kääriä sitä niin pieneksi, kuin mahdollista oli. "Pelkään hänen lähtevän matkoille, jos vaan ilmoitan kuinka kirjeiden laita on." — "Sinä et uskalla luottaa Jumalaan?" — "Kyllähän minä Jumalaan luotan", vastasi hän kiireesti; sitten pitkitti hän hiljaa. "Mutta jos hän kuitenkin jättäisi minun?" — "Sinä pelkäät siis enemmän hänen matkoille menemistään kuin omaa syntiäsi?" — Margit oli taas levittänyt nenäliinansa; hän vei sen nyt silmilleen, sillä ne kyyneltyivät. Mutta pappi istui hetken häntä katsellen; sitten hän lausui: "Minkätähden nyt tätä kaikkea minulle kerroit, kun ei aikomuksesi kuitenkaan ollut mitään muutosta saada?" Pappi odotti kauan, vaan ei saanut mitään vastausta. "Luulitko kenties syntisi vähenevän, kun sait sen muille ilmoitetuksi?" — "Niin minä luulin", lausui Margit hiljaa, painaen päänsä alas rinnoille. Pappi hymyili ja nousi istualtaan. "Niin, Margit hyvä, toivon sinun tekevän niin, että siitä vanhoilla päivilläsi iloa saat." — "Kun vaan saisin pitää sen ilon, mikä minulla nyt on!" lausui Margit, ja pappi luuli, ettei hän uskaltanut toivoakaan suurempata iloa kuin saada elää alinomaisessa tuskassaan. Hän hymyili pannessaan tupakkaa piippuun. "Kun vaan joku tyttö saisi hänen pauloihinsa, niin näkisitpä, ettei hän enää matkoille haluaisi." Margit katsoi äkkiä ylös ja seurasi pappia silmillään, kunnes hän pysähtyi hänen eteensä. "Böenin Eli?… Mitä luulet?…" Margit punastui ja katsoi taaskin alas, vaan ei virkannut mitään. Pappi seisoi paikallansa ja odotti, sanoi viimein, mutta tällä kertaa hiljemmällä äänellä: "Jos voisimme asettaa niin, että he tapaisivat toisiaan useimmin täällä pappilassa?" — Margit vilkaisi pappiin nähdäkseen oliko tuo puhe täyttä totta. Ei hän kuitenkaan rohennut häneen vielä luottaa. Pappi alkoi taaskin astuskella, mutta pysähtyi uudelleen: "Kuule nyt, Margit! Tämä lienee ollutkin, kun kaikki käy ympäri, asiasi tänne tänä päivänä?" — Margit loi silmänsä maahan, pisti pari sormea kokoonkäärittyyn nenäliinaansa ja veti yhden kulman nenäliinasta ulos: "No kyllähän se Jumala paratkoon niin oli." Pappi purskahti nauramaan ja hieroi käsiään: "Ja taisi jo edelliselläkin kerralla olla sinulla sama asia?" Margit veti nenäliinankulmaa vielä enemmän esiin ja venytteli sitä venyttelemistään: "Koska Te sen nyt sanoitte, niin täytyyhän mun se tunnustaa." — "Ha, ha, ha, ha! No, sinua Margit, Margit!… Ha, ha, ha, ha! Totta puhuen ovat vaimoni ja tyttäreni miettineet juuri samaa kuin sinäkin." — "Onko se mahdollista?" — Margit katsahti ylös niin iloisena ja samalla niin hämillään, että pappi oikein ilokseen katseli hänen rehellisiä, kauniita kasvojaan. "Niin, Margit, sinä olet niin paljon rakastanut, että varmaankin sekä Jumala että poikasi sinulle anteeksi antavat mitä rikkonut olet. Sinun alinomainen pelkosi ja tuskasi ovat kenties jo olleetkin sinulle rangaistusta kylläksi; toivokaamme, että Jumala siitä pian lopun tekee, sillä jos hän niin tahtoo, auttaa hän meitä nyt vähäisen." Margit huokasi syvään, nousi ylös, kiitti ja niiasi, astui ovea kohden ja niiasi vieläkin kerran. Mutta tuskin hän oli sulkenut oven jälkeensä ennenkuin hän tuli aivan kuin toiseksi ihmiseksi. Hän loi silmänsä ylös taivaasen kiitollisuudesta säihkyvällä katseella, riensi portaita alas ja astui sitä kiiruummin, jota loitommaksi hän tuli ihmisten näkyvistä; niin keveästi kuin hän tänäpäivänä kulki alas Kampenia kohden, ei hän moneen vuoteen ollut sitä tietä astunut. Kun hän oli ennättänyt niin pitkälle että näki paksun ja rattoisan savun tupruavan ylös takanpiipusta, rukoili hän Herralta siunausta talolle, papille ja Arnelle, — ja muisti sitten että hän päivälliseksi oli aikonut antaa savustettua lihaa, joka oli hänen parhain ruokansa.

Neljästoista luku.

Kampen oli kaunis talo. Se oli keskellä sitä lakeutta, jota alapuolella rajoitti vuorijyrkänne ja yläpuolella syrjätie; tien toisella puolen kasvoi tiheä metsä, vähän loitompana yleni harju, ja sen takana lumen peittämät tunturit siintivät. Vuorijyrkänteen puolella oli samoin leveä tunturiharjanne, joka ensin kulki ympäri Mustajärven Böen'in puolelle, kohosi korkeampana Kampenia kohden, mutta kääntyi samassa syrjään, antaen tilaa leveälle alanteelle, jota sanottiin alankomaaksi. Kampenin huonerivin pääovi oli tielle päin, johon lienee ollut noin pari tuhatta askelta; polku, jonka kummallakin puolen tuuheat koivut kasvoivat, vei ovelta suoraan tielle. Molemmilla puolin uudismaata oli metsä; talon niittyjä ja peltoja saattoi lisätä niin paljon kuin tahtoi; se oli monessa suhteessa oivallinen talo. Asuinhuoneen edessä oli pieni ryytimaa. Arne hoiti sitä sen mukaan kuin hän kirjoista oli oppinut; vasemmalla puolen olivat karjetat ja muut ulkohuoneet; ne olivat enimmäkseen uudesta raketut. Asuinhuone oli punaiseksi maalattu, ovet ja ikkunanpuitteet olivat valkoiset; se oli kahdenkertainen turvekattoinen rakennus; toisessa päässä oli viiri-seiväs, jonka nenässä rautainen kukko korkeine häntineen kiekaili.

Kevät oli tullut tunturimaihin; oli sunnuntai-aamu; ilma oli raskas mutta tyven ja lämmin; sumu peitti metsän, mutta Margit arveli sen päivän päälle haihtuvan. Arne oli lukenut äidilleen saarnan ja laulanut virsiä; nyt hän seisoi pyhävaatteissaan oven suussa, aikeessa lähteä pappilaan. Hän aukaisi oven, raitis lehvän lemu virtasi sisään, kastehelmet välkkyivät lehtien nenissä, mutta vuoren jyrkänteeltä kuului kosken kova kohina.

Arne käveli tietä pitkin ylös kylää kohden. Jota kauemmaksi hän kosken tienoolta tuli, sitä enemmän kohina raivoisuutensa menetti ja muuttui nyt järeäksi urkusäveleksi.

"Herra olkoon hänen kanssansa!" lausui äiti, — hän aukaisi ikkunan ja katsoi hänen jälkeensä siksi kun metsikkö hänen kätki. Sumu haihtui haihtumistansa, auringon säteet sen jo lävistivät, vilkas elämä syntyi kedoilla ja ryytimaassa; siellä Arnen työ kantoi hedelmää: raitis kasvu lemusi iloa ja suloista tuoksua ylös äidille. "Kevät on kaunis sen mielestä, joka kauan on saanut talven kovuutta kokea."

Arnella ei mitään vasituista asiata ollut pappilaan, mutta hän aikoi kuitenkin kuulustella sanomalehtiä, jotka hänellä ja papilla olivat yhteisiä. Hiljakkoin oli hän nähnyt lueteltavan useita Norjalaisia, jotka olivat hyvin onnistuneet kullan kaivamisessa Amerikassa, ja niiden seassa oli myöskin Risto mainittu. Nyt hän oli kulkupuheista kuullut Ristoa odotettavan kotiin. Tästä hän kenties myöskin saisi tietoa pappilassa, — ja jos vaan Risto jo oli tullut kaupunkiin, aikoi Arne lähteä sinne häntä tervehtimään ennen heinäntekoa. Tätä hän mietti siksi kun oli tullut niin pitkälle, että saattoi nähdä Mustajärven ja Böen'in järven toisella puolen. Ilma oli selkeämpi, auringon säteet kimaltelivat kostealla nurmella, tunturin huippu hohti valkoisena, oikealla puolen pimensi metsä järven pinnan, mutta ylempänä, talojen edustalla oli aukeamaata ja siellä valkoinen hiekka välkkyi päivän valossa. Samassa Arnenkin ajatukset olivat tuossa punaisessa rakennuksessa, jossa ovet ja ikkunanpuitteet olivat valkoiset, ja jonka jälkeen hän oman asuinhuoneuksensa oli maalannut. Hän ei enää muistanut ensimmäisiä ikäviä päiviään siellä; hän muisti vaan sen kesän ihanuuden, jonka he Elin vuoteen ääressä kumpikin, Eli ja hän, olivat nähneet. Sittemmin hän ei siellä ollut käynyt; eikä hän tahtonut sinne mennä, ei millään muotoa. Kun hänen ajatuksensakaan vaan siihen koskivat, punastui hän ja kävi ujoksi, ja kuitenkin se tapahtui joka ainoa päivä ja monta kertaa päivässä, eikä mikään häntä saanut niin pakenemaan yksinäisyyteen kuin nuo muistot!

Pikaa hän astui ikäänkuin sitä paetakseen, mutta mitä kauemmaksi hän pääsi, sitä enemmän hän joutui juuri vastapäätä Böeniä, ja sitä enemmän hän myöskin sitä katseli. Sumu oli jo tykkänään hävinnyt, taivas oli selkeä tunturein välissä, linnut visertelivät ja liitelivät parvittain korkealla kirkkaassa päivänvalossa, kedoilla tuhannet kukkaiset tuoksuivat, ja ylpeänä, huimapäisenä, hillitsemättömänä kukerteli, lauloi, kimalteli, riemuili ilo ylös avaruuteen!

Arnella oli polttavan kuuma, sillä hän oli astunut kiivaasti; hän heitti pitkäkseen nurmelle, katsoi ensin Böeniä kohden, mutta kääntyi sitten toiselle syrjälle, ettei hän sitä enää näkisi. Samassa kuuli hän ylempätä laulua, kauniimpata kuin hän ennen koskaan oli kuullut; se kaikui yli laakson lintujen viserryksen säestämänä, ja ennenkuin Arne oikein ennätti saada nuottia selville tunsi hän jo sanatkin; mutta laululla oli juuri hänen lempinuottinsa, ja sanat olivat samat, joita hän aina lapsuudesta oli miettinyt, — ja jotka hän oli unhottanut samana päivänä kuin hän ne oli saanut esiinkin! Hän hyppäsi ylös, ikäänkuin tavoittaakseen nuo kadotetut ja jälleen löydetyt, mutta hän seisahtui kuuntelemaan; sävelet aaltoilivat ylähältä, sieltä kaikui toinen, kolmas ja neljäs värssy hänen omasta unhotetusta laulustaan:

Nähdä mit' outoa saisinkaan
Tunturin tuolla puolen?
Lunt' ylt'ympäri siell' lie vaan;
Vihreä puu sisaruksiltaan
Lähteä kernaan soisi…
Koska sit' tehdä se voisi?…