Ja Hansu Bugge myös oli voimakas mies,
ja siksi kaikkialla kaikki hänet ties.
"Miks soisit Niilo maata, jos sanot paikan tuon,
mä syljen kouraan kohta, sun lentää sinne mä suon."
"Oh, tullos vaan lähemmäksi, ei sana särje luuta;
— Sä miestä et nurin lyö, jos vaan soittelet suuta."
Ens' ottelu se heiltä vaan oli niin ja näin.
Molemmat seistä voivat, voimia jännittäin.
Toisessa kehnommasti jo käypi Hansullen.
Väsytkö Bugge parka? — tää tanssi on tulinen.
Kolmanness' suistui Hansu, nyt vuoti verikin.
"Mitenkä syljet, mies sä!" — "Voi, kuinka ma keikahdin!"
Pitemmälle ei poika laulanut; kaksi värssyä oli vielä jälellä, mutta niitä ei äiti hänelle toki ollut opettanut:
Oletko nähnyt puuta, jok' uutta lunta varjoaa?
Oletko nähnyt, Niilo kun neitoselle naurahtaa?
Oletko nähnyt, Niilo kun alkaa tanssin vilkkaan?
Koht' impyenä lähde, — tai muuten hurmaut, joudut pilkkaan.
Äidinäiti osasi nämätkin värssyt ja muisti ne selvemmin nyt, kun niitä ei laulettu. Ei hän pojalle mitään sanonut; mutta äidille hän lausui; "neuvo pojalle samalla omastakin häpeästäsi, älä unhota kahta viimeistä värssyä."