Kuink' kaikki on käynyt tää, sit' en tiedä;
Ei myrsky eik' koski voi rauhaan viedä;
Tääll' on puro pieni, kas, itsestään
Mukaantunut virtahan nyt väkevään,
Mi suurena niin merehen päin rientää.
Varm' on, jotakin elo vaan tään salaa,
Min puolehen miel' useankin palaa,
Vaikk' ei sitä tiedä hän, että se on
Syl' armahan, jossa hän voi lepohon
Uinahtaa kerran vaan meteleistä.
Terveisiä moisia jos elo antaa
Voi, kuin nämät, autuuden hän kantaa,
Luojalta hän siitä ne ilmoittaa,
Jok' ohjaelee tätä maailmaa
Ja myös mua koht' iki-rakkautta.
Mutta kenties ei yksikään ilmoittanut hänen kiitollisuuttaan niin, kuin seuraava:
Se voima, jolta ma laulun sain,
Sai aikaan, ett' elon murhe, riemu
Kuin kevätvihma ja kevätliemu,
Sielullen virvoke oli vain.
Jos tuska tuli,
Avulla sen
Tuo lempeen suli
Pois haihtuen.
Mun laulun tuova se voima sai
Tutuksi kanss' ikävöitseväisten,
Pakosta tahtojen itsekkäisten
Vapaaksi kautta sen pääsin kai;
Ruuhellain kuljin
Eteenpäin vaan,
Kun lemmen suljin
Sen satamaan.
Se voima, jolta ma laulun sain,
Mun suokoon muitakin matkatiellä
Saavuttaa täällä ja ilomiellä
Vaeltaa muita sill' lohduttain.
Sill' ei maan päällä
Lie hauskempaa,
Kuin laulain täällä
Toist' armastaa.
Kuudestoista luku.
Oli syksyn puoleen, kansa oli tekemässä korjuuta latoihin. Oli kirkas päivä, yöllä ja aamuisella oli satanut, sentähden oli ilma lempeä kuin kesällä. Lauantai oli, mutta sittekin kulki monta venettä Mustajärven poikki kirkon puolelle päin, miehet istuivat paitahihaisillaan ja soutivat, naisväki istui kokassa ja perässä, valkoiset kaulaliinat päässä. Vielä useampi vene ohjasi kulkunsa Böen'iä kohden, soutaaksensa sieltä sittemmin ulos isossa seurassa; sillä tänään piti Bård Böen häitä tyttärellensä Elille ja Arne Niilonpoika Kampenille.
Kaikki ovet seisoivat selällään, kansaa kävi ulos ja sisälle, lapset, leivoskaakut kourissa, seisoivat arkoina uusista vaatteistaan ulkona pihalla ja katsoivat vierastellen toisiinsa; vanhanpuoleinen vaimo istui ylhäällä aitan rappusilla itsekseen; se oli Margit Kampen. Hän kantoi isoa hopearengasta, jonka ylempään hopealaakaan oli kiinnitetty useita pikkurenkaita; siihen katsoi hän välimmiten; hän oli saanut sen Niilolta sinä päivänä jolloin hän seisoi morsiamena hänen kanssansa, eikä ollut kantanut sitä sitten.