"Minulla oli silloin aikomus tulla suorastaan Silkkiporiin", pitkitti hän, "mutta silloin sain myrkkyä ja noituusta vasempaan jalkaani, josta kaiketi olette kuulleet kerrottavan; se ajettui ja paisui ja tuli viimein niin suureksi kuin lehmän maha. Mun täytyi jäädä Frederitsiin tätini luokse, joka on vaimo parantamaan noitumatautia, ja hän kun luki sanat, niin kerrassa minä paranin. Mutta mihinkä kummaan olenkaan sen kirjeen pannut. Kun oikein ajattelen, ei hän tainnutkaan antaa minulle mitään kirjettä, ei totta toisen kerran antanutkaan, hän sanoi vaan: — mutta nähkääs, tässä se kumminkin on; lakkaus on auennut aikojen kuluessa, mutta vannonpa autuuteni päälle, etten sanaakaan ole sen sisällyksestä lukenut. Jumala minua varjelkoon semmoisesta! olkaa niin hyvä; onko oikein? 'Neiti Anna Gundersenille.'"
Anna oli tykkänään muuttunut. Alussa hän kuumeentapaisessa ahdistuksessa kuunteli kauppiaan kertomusta, kipinä joka kauan oli kytenyt, leimahti tuleen; mutta Anna oli tottunut malttamaan mieltänsä, hetkisen taistelon jälkeen oli hänen sydämensä jälleen rauhoitettu; jännitetyllä huomiolla hän kuitenkin seurasi jok'ainoata kauppiaan sanaa. Kun tämä tarjosi hänelle kirjettä, sieppasi sen Gunnar, lausuen:
"Antakaa tänne, minä sen ensiksi luen."
"Isäni", lausui Anna hiljaisella, lempeällä äänellään, "kirje on minulle."
"Mikä sitten, sinä hupakko? En toki luulisi tyttären isältään mitäkään salaavan. Saattaisihan siinä olla jotakin sopimatonta. — Haepa lasisilmäni, — Jaakko, etsi sinä myöskin. — Odottakaa hiukan! Täällähän ne ovatkin taskussani."
Hän nousi seisoalleen ja vei kirjettä kynttilää kohden. Jaakko ja Anna katselivat häntä äärettömässä mielen ahdistuksessa. Kauppias hieroi myhäellen käsiään.
"Tässä on nyt ilta kulunut tuota asiatani toimittaessa", lausui hän, varmana siitä, että hän kertomuksellaan oli pääsnyt talonväen suosioon. "Minä olen sitä paitse oikein väsynyt, kun täytyi tehdä niin suuri kierros, tullakseni tänne ylös. Saisinko kenties jäädä tänne yöksi, herra luutnantti."
Metsänvartija nyykäytti päätänsä, nostamatta silmiään kirjeestä, johon hänen huomionsa oli kiintynyt. Salomon ei pitkältä ollut kirjoittanut, mutta Gunnaarilta meni paljon aikaa sen lukemiseen, ja päähän päästyä näytti hän miettivän sisältöä.
"No en kummempaa ole kuullut!" lausui hän vihdoin.
"Mitä siinä on? — Lue, isä kulta, lue!" rukoili Anna.