Jaakko ja Anna lähtivät tuvasta. Kun Salomon oli jäänyt yksinään, tapahtui hänessä silmin-nähtävä muutos. Hänen kasvonsa värisivät vetotaudin tapaisesti, kyynelet valuivat alas poskia pitkin ja hän kohotti käsiään ylös ikäänkuin rukoukseen, taikka ehkä ennemmin valitukseen. Mutta tämä ankara, äänetön taistelo kesti vaan hetken! Salomon käänsi silmänsä jälleen kätkyttä kohden ja kun lapsi unessaan hänelle hymyili, lempeästi ja viattomasti niinkuin ainoastaan lapsi voi hymyellä, silloin kirkastui Salomonin synkkä muoto ja rauha palautui hänen sydämeensä. Hän oli taaskin kamppaillut ja voittanut. Tyyneellä mielellä saattoi hän jo kumartua kätkyen yli ja painaa lempeän suutelon pienokaisen otsalle. Kun Jaakko tuli takaisin tupaan, ei enää merkkiäkään näkynyt siitä syvästä liikutuksesta, mikä sillä aikaa oli Salomonin mielen valloittanut.
Puoli tuntia myöhemmin istui Salomon jälleen hevosen selässä ratsastaen takaisin samaa tietä kuin tullutkin oli. Jäähyväisiä lausuessaan heittäytyi Anna hänen kaulaansa; jotakin hänellä lienee ollut sanottavaa, mutta hänen äänensä tukahtui ja hiljaa nyyhkyttäen kätki hän vaan kasvonsa Salomonin povelle ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. Salomon hymyeli, sinä hetkenä jäykkyys ja kolkkous hänen kasvoistaan tykkönään katosivat ja laskien kätensä Annan päälaelle lausui hän:
"Jumala siunatkoon teitä molempia. Kaikki mitä tähän saakka olen kärsinyt, on nyt unohdettuna ja runsaasti olen minä palkittu siitä hyvästä, jonka olen matkaansaanut. Minä tulin katsomaan, jos te toisianne rakastatte ja jos sinä teet hänen onnelliseksi, Jaakko, enempää en pyytänyt. Hyvästi!"
Hän kannusti hevostansa ja riensi pois. Jaakko ja Anna huusivat jäähyväisiä hänen jälkeensä, mutta hän ei näyttänyt niitä enää kuulevan. Käsi kädessä he seisoivat aidan luona niinkauan kuin häntä saattoivat vilahdukseltakaan nähdä, mutta ei Salomon kertaakaan taakseen katsonut. Sen illan jälkeen ei häntä enää kotiseuduilla nähty.
Loppu.
AURINGON VÄLÄHDYKSIÄ
Kuvaus kansan elämästä
Kirj.
Sylvia (Suomennos)
Korkealla vuorenpenkereellä oli tupa, jonka takana hongat humisten latvojaan heiluttivat. Oltiin keski kesässä. Hyönteiset matelivat sammaleissa ja vuorenloukoissa, kanerva kukoisti ja mustikkapensaissa liihoitteli kaksi vaaleankeltaista perhosta, jotka milloin ilkamoiden toisiaan likenivät, milloin taas liehaellen erosivat. Ylähällä vuoren reunalla seisoi nuori neitonen ja katsoi alas laaksoon, joka vihantana ja kauniina laajeni laajenemistaan, kunnes viimein tuolla kaukana, likellä taivaan rantaa hopeanhohtava järvi sen rantaa huuhtoeli.