"Niin, sanokaas muuta", toisti Maija, yhä ruumistaan kiikutellen ja muisteli sitä hetkeä, jolloin Johanna heiltä muutti kaupunkiin, jossa hän sai hyvän palveluspaikan ja kauniita vaatteita, ja kun hän nyt lisäksi oli tullut uusiin oloihin, niin ei se vaivaa maksanut muistella, mitä hyvää hänelle täällä oli tehty, vielä vähemmin niistä puhua. Mutta selvään hän huomasi, että Johanna oli oikea onnen lapsi, ja sen hän myöskin heille sanoi, eikä he sitä näyttäneet ollenkaan paheksuvan.
Nyt kantoi Lotta kahvipannua pöydälle ja tohti tuskin silmiään luoda kasvinkumppaliinsa, joka istui siinä pöydän ääressä, päivän paisteessa, niin lämpimänä että posket hohtivat. Voi kuinka kaunista Johannalla olikin kaikki! Lotta loi katseen ympärilleen kammariin ja hän iloitsi sydämessään, että nyt sattui olemaan sunnuntai, ja laattia siis kuurattuna ja sinikukkainen sängynpeite puhtaaksi pestynä; mutta kiusa kuitenkin, ettei heillä ollut vehnästä tarjota, sepä vasta oli häpeä!
"Minulla on korppuja ja pullia laukussani", lausui Johanna arvollisuudella, "sillä saatoinhan arvata, ett'ei teillä niitä ollut."
Ja nyt oli kaikki hyvin, eikä kukaan voinut parempata toivoakaan; yksin räätälikin, joka oli taskustaan vetänyt pullon esiin, näytti tyytyväiseltä. "Tämä vahvistaa tässä kuumuudessa", lausui hän ja kaasi viinaa kahviin, "erittäin se on vahvistavaa ja tarpeellista."
"Niin, sanokaas muuta", todisti Maija, joka ei vieläkään ollut hämmästyksestään tointunut, "sanokaas muuta!"
"Me tulimme näin aikaiseen, ennättääksemme kirkkoon myöskin", sanoi
Johanna sokuripalaa imeksien; "saa nähdä, jos he minua enää tuntevat."
"Varmaankin! Mutta ei ole aivan vielä aika mennä kirkkoon, kenties haluaisitte lähteä ryytimaahan niin kauaksi?" kysyi Lotta, joka oli sen verran saanut rohkeutta, että tohti puolittain kuiskaamalla puhua, ja hänen siniset silmänsä näyttivät samalla ystävällisiltä ja ujoilta.
"Niin, sepä juuri on ryytimaa, josta kannattaa puhua", lausui Johanna ja kääntyi naurahtaen mieheensä. "Siellä kasvaa kaksi karvikka-pensasta ja yksi omenapuu, siinä koko komeus. Pienenä ollessani oli minulla tapana siellä juoksennella."
"Sitä teen minä vieläkin", lausui Lotta pyyhkien kiharia hiuksiaan silmiltä, "minä ripustin sinne pitkän ryysyn heilumaan, säikähyttääkseni lintuja sieltä pois; ja siellä on vielä muutamia marjoja jälellä ja omenatkin alkavat jo kypsyä."
"Ei niistä ole, ne ovat niin happamia", arveli Johanna nenäänsä rypistäen.