Mutta joka kerta kun saapui aika, jolloin he olivat päättäneet matkustaa, tuli jotakin esteeksi.
Ensin pidätti Rafaelia eräs pieni keksintö, jolle hän tahtoi hakea patentin. Tähän saakka hän vain oli synnyttänyt ilmoille aatteet, joita toiset olivat käyttäneet hyväkseen; nyt tulisi tässä suhteessa olemaan toisin. Keksintö sai patentin ja tämä vietiin eräälle agentille myytäväksi. Mutta he eivät matkustaneet vieläkään. Mikä oli esteenä? Uusi keksintö ja uusi patentti, paremmin kauppansa tekevä kuin edellinen, joka ikävä kyllä ei mennyt. Tämäkin patentti haettiin, tämäkin maksoi rahaa ja vietiin kaupan. Eikö Rafael siis voinut matkustaa? Oojaa, kyllä vaan.
Mutta rouva Kaas ymmärsi pian, ettei tämä ollut täyttä totta. Silloin sai hän erään nuoren sukulaisen avukseen. Tämä oli Hans Ravn, insinööri — niinkuin useimmat Ravneista. Hans Ravniin Rafael kovasti mieltyi. Tämä johtui siitä että hän itsekin oli temperamentiltaan Ravn, mitä hän ei tähän saakka ollut lainkaan tiennyt. Ja tämä oli kuin ilmestys! Hän oli luullut että Ravnit olivat samanlaisia kuin hänen äitinsä, mutta nyt hän kuuli, että äiti juuri oli jotain aivan toista kuin muut.
Hans Ravnille sanoi rouva Kaas lopulta että heidän nyt täytyi matkustaa! Matkustuspäiväksi määrättiin toukokuun viimeinen päivä, ja tästä piti Hansin levittää tietoa, sillä rouva Kaas arveli, että lähtöön tulisi enemmän pakkoa, kun se tulisi yleisesti tiedoksi.
Hans Ravn kertoi uutisen kaikille, osaksi sen vuoksi että hän oli Rafaelin ammattitovereita, osaksi toivoen, että jotain tehtäisiin, esim. että pidettäisiin semmoiset lähtökekkerit, ettei paremmista apua.
Kaikki yksimielisesti päättivätkin pitää jäähyväiskekkerit, ja ne päättyivät siten että seurue järjestyneenä joukkueena saattoi kunniavieraan kotiin. Matkalla he tapasivat upseerijoukkueen, joka matkasi kotiin samalla tapaa. Oli vähällä tulla tappelu, mutta sopu säilyi kuitenkin; insinöörit hurrasivat upseereille ja upseerit hurrasivat insinööreille. Seuraavana päivänä seisoi sanomalehdessä kummastakin kekkeristä ja seurueiden yhteenotosta.
Tästä koitui seurauksia, joita rouva Kirsten Kaas ei ollut osannut aavistaakaan.
Ensinnä eräs hyvin miellyttävää laatua. Se professori, joka oli saanut Rafaelin ensimäisen kirjoitelman painatetuksi, ajoi vaunuissa perheineen rouva Kaasin asunnolle; hän nousi portaat ja kysyi eikö rouva heidän seurassaan haluaisi vielä kerran katsella kauneinta mitä oli Münchenissä ja sen ympäristöillä. Kirsten tunsi imartelun hyväämieltä ja nousi vaunuihin. Matkalla he tietysti puhuivat vain Rafaelista. Osaksi hänen ominaisuuksistaan, hän kun oli kaikkien naisten suosikki, osaksi tulevaisuudesta, jota kohti hän oli kulkemassa; professori lausui, ettei hänellä ollut vielä ollut niin lahjakasta oppilasta. Rouva Kaasilla oli mukanaan erinomainen kaksoiskiikari; joka kerta kun hän tuli liikutetuksi, hän pani sen silmäinsä eteen, ja muiden ylistyslauseet levittäytyivät kuin auringon kimalluksena talojen ja maiseman ylle. Pieni seurue aterioi vielä yhdessä ja ajoi kotiin vasta iltapäivällä.
Tullessaan sisään huoneisiinsa tunsi rouva Kaas voimakasta kukkais-tuoksua. Jotkut heidän tuttavistaan, jotka tähän saakka eivät olleet tienneet, milloin he matkustaisivat, tahtoivat nyt osaltaan täten juhlia heitä molempia. Sitäpaitsi oli ovikello soinut koko päivän, kertoi palvelijatar.
Vähää myöhemmin tulivat Rafael ja Hans Ravn sekä pari perhettä; he tahtoivat syödä tänä iltana yhdessä; viimeisen patentin myynti tuntui onnistuvan; täytyihän tätä tapausta juhlia edeltäpäin! Rouva Kaas oli loistavalla tuulella, ja niin lähdettiin. Ulkona oli niin ihana kevätilma, että siitä täytyi nauttia maan hengessä, — kauas kaupungista siis!