Kukkulain uudet ääripiirteet, vanha rakas tuoksu, värit, jotka suhtautuivat toisiinsa aivan aavistamattomalla tavalla, taivas, joka tosin oli lähempänä, mutta kuitenkin kauas vetäytynyt; valovaikutelmat kylmemmissä, mutta keveämmissä, hienommissa ilmakerroksissa. Ei missään leveätä tasankoa, rajatonta jatkuvaisuutta, ei, vaan monenlaista, moniviivaista, typistettyä, jyrkkää, levotonta ja samalla sanomattoman raikasta, hänen teki mielensä sanoa: kapinallista.
Yhä enemmän ja enemmän hän sulautui muistoihinsa; hänellä oli taipumusta tällaiseen. Joka aironvedon jälkeen hän lepäsi, tunsi olevansa kuin omituisissa kahleissa. Venhe lipui yhä syvemmälle, hän ei välittänyt, minne,… kunnes hän poukamasta kuuli aironloisketta, joka ei voinut olla hänen soutunsa kaikua. Aironvedot seurasivat toisiaan varmasti ja rivakasti. Hän kääntyi. —
— Ylhäällä puutarhapengermällä käveli parhaillaan rouva Kaas erinomainen kaksoiskiikari kädessään. Hän oli juonut kahvia ja iloinnut katsellessaan lahtea, saaria ja merta. Rafael oli yhä vesillä, sanottiin. Tuolla kaukana, niin, siellähän hän oli; rouva Kaas nosti kiikarin silmäinsä eteen juuri sinä hetkenä, jona valkeaksi maalattu venhe liiti Rafaelin ruskeaksi tervattua venhettä vastaan. Valkeaksi maalattua venhettä sousi vaaleaan leninkiin puettu nainen, — — grand dieu, onko täälläkin naisia! Rafael pysähdytti, s.o. molemmat nostivat aironsa vedestä sinä hetkenä kun venheet lipuivat toistensa ohitse…
Rouva Kaas näkee naisen mustan tukan ja sen alla vahvan kaulan; mutta leveäreunainen olkihattu estää häntä näkemästä naisen kasvoja; hattuhan on melkein ylösalasin. Nyt iskee Rafael airot veteen ja huopaa naista kohden, ja tämä samoin huopaa Rafaelia kohden. Ovatko he tuttuja? Heti kun venheet uudelleen ovat vieretysten, tarttuu Rafael toisen venheen laitaan ja vetää sen lähemmäksi; nyt tarjoo hän kätensä, ja toinen ottaa sen vastaan. Rouva Kaas näkee Rafaelin kasvot puoliksi ja niin selvään, että huulten liike näkyy; Rafael hymyilee! Hattu estää edelleenkin näkemästä naisen kasvoja, mutta rouva Kaas näkee hänen täyteläisen rintansa ja voimakkaan käsivarren, joka pistää esiin puolipitkästä hihasta. Heidän kätensä eivät hellitä otettaan; nyt nauraa Rafael niin että leveä selkä hytkyy, — mitä tämä on, mitä tämä on…? Onko joku tullut heidän perästään Münchenistä?
Rouva Kaas ei voi enää istua hiljaa paikoillaan, hän panee kiikarin pois, hänet valtaa suuri tuska, hänessä puhkeaa hillitön viha. Kestää kotvan ennenkuin hän rauhoittuu sen verran että voi ottaa kiikarin käteensä ja tarkastella näkyä edelleen.
"Nainen" oli kääntänyt venheensä; nyt he soutelivat vieri vieressä, nainen yhtä nopeaan kuin Rafael. Joka kerta kun rouva Kaas tarkasteli poikaansa, näki hän tämän hymyilevän, ja "nainen" tuntui lakkaamatta katselevan Rafaelia. Tuossa he kaartivat ja rupesivat soutamaan pappilan rantaan päin… Oliko se Helene? Ainoa sivistynyt nainen penikulmaisella alueella, ja tähän ainoaan oli Rafael takertunut jo ensimmäistä päivää kotona ollessaan.
Nuo "naiset" — ne eivät koskaan voineet katsoa häntä pikiintymättä häneen heti paikalla! Tuossa laskevat venheet maihin, ei kiviteloille, kivet kai olivat liukkaat, vaan savihietikölle, he soutavat kumpikin venheensä savikkoon niin kovaan kuin jaksavat, ja nainen hyppää venheestään maalle nopeasti ja kevyesti, sitten Rafael vähän raskaammin, — ja taas he kättelevät! Sepä naikkonen on valmis!
Rouva Kaas kääntyi heistä poispäin. Nyt hän tiesi, että hän tästä hetkestä alkaen oli tullut vanhaksi huonekaluksi, joka siirretään ullakolle. — —
Helene se todellakin oli. Hän tiesi, että he olivat tulleet, hän tahtoi soutaa kartanon sivuitse, ja tällöin hän tapasi Rafaelin, joka oli vesillä vain soudellakseen. Kun molemmat olivat nostaneet aironsa vedestä ja venheet äänettömästi liukuivat toistensa sivuitse, ajatteli Rafael: "Onko se hän? — Hän ei ole kasvanut täällä; hän on rakenteeltaan liian suuripiirteinen ollakseen täältä. Hän ei ole tämän paikkakunnan henkeä."
Hän näki nimittäin edessään lujapiirteiset kasvot ja suuret harmaat silmät, jotka olivat syvällä päässä. Levolliset, viisaat kasvot, — joihin samassa ilmaantui aikamoinen annos veitikkaa… Tämän hän tunsi vanhastaan, tämä oli aikoinaan tehnyt hänelle niin hyvää. Kaiken jälleentuntemisen, kaiken mieleenpalaamisen ensimmäinen vaikutelma (mikäli semmoisen saamiseen on tilaisuutta) on sen jälleentunteminen ja muistaminen, mikä meille ennen on tehnyt joko hyvää tahi pahaa. Tuo suuri suu, nuo raikkaat silmät, joista nyt veitikka kurkistaa, ne ovat tehneet hänelle vain hyvää, vain hyvää… "Helene!" huudahti hän ja iski aironsa veteen ruvetakseen huopaamaan. "Rafael!" vastasi tyttö tulipunaisena ja iski myös aironsa veteen. Hänellä oli pehmeävärinen alttoääni.