Ja tuolla ylhäällä, ylhäällä — maailma kerrassaan musteni hänelle; pariin tuokioon hän ei voinut liikahtaakaan, ja vielä pariin tuokioon hän ei voinut puhua, mutta silloin sanoi tyttö: "Nyt sinun pitää kääntyä ja katsoa merta."
Sanotaan että naiset synnyttämisensä hetkenä saavat uutta verta; joka pisara on senjälkeen erilainen kuin ennen. Jotakin tämäntapaista tapahtui Rafaelille. Näky, joka oli hänen edessään tänne kiivettäessä, tunteet, joita hän tunsi tänne kiivettäessä, — täällä ne vaihtuivat tyyten toisiksi. Uusi tunne vastasi siihen mitä tunturit puhuivat kaukana takana; hän muisti ne vielä lapsuudestaan. Se vastasi merelle tuolla edessä, merelle kaukana saarten tuolla puolen, merelle saarineen, merelle, joka antaa maalle muodon ja elämän. Meri lepäsi himmeän kirkkaana puolihämyssä ja katseli monimuotoista maata edessään kuin lempilasta, jossa huomaa olevan elinvoimaa. Tavoittele sinä vaan suuria! Muuten koituu voima sinulle perikadoksi.
Ja muutamia niistä keksinnöistä, joista hän oli uneksinut, kangastui hänelle hämärästi; ne olivat siinä, ja riippui vain hänestä, tahtoiko hän jonakin päivänä purjehtia niiden kera sisälle poukamaan.
"Mitä sinä ajattelet?" kysyi tyttö. Silloin hävisi häneltä tuo kaikki; silloin hän heti oli täällä jälleen, vain täällä, ja hän tunsi kuinka pyöreä ja lämmin oli tytön alttoääni. Silmänräpäystä aikaisemmin olisi hän saattanut sanoa tytölle kaiken tuon ja enemmänkin, ikäänkuin johdantona johonkin vielä enempään. Nyt hän istuutui sanomatta mitään. Tyttökin istuutui. "Minä kiipeän niin usein tänne ylös katsomaan merta", sanoi hän. "Täältä se on silloin sekä alku että loppu. Tuolta alhaalta katsoen se on vain purjehdusreittiä."
Rafael hymyili. Tyttö jatkoi. "Meren laita on niin, että tänne ylös voi tuoda mukanaan kuvan siitä mitä sen pitäisi olla, — mutta täällä se kuva pian häipyy. Ja sen tiensä se muuttuu joksikin aivan toiseksi."
Rafael käänsi katseensa tyttöön. "Niin, se on aivan totta", sanoi tyttö ja punastui. — "Minä en epäile sitä vähääkään."
Mutta Helenen ajatukset siirtyivät jo kokonaan muualle. "Katseletko sinä näitä taimia yltympärillä?" — "Katselen." — "Tiedätkös että viime vuonna oli semmoinen kuivuus että melkein kaikki kasvullisuus kuivui täällä ylhäällä. Ja samoin kävi monilla muillakin paikoilla harjujen tuolla puolen, katsohan tuonnekin." Hän osoitti kädellään. "Kun tulee lahden poukamaan, näyttää tämä kaikki niin rumalta. Minä kyllä ajattelin sitä eilenkin. Mutta sitten minä ajattelin myöskin, että hänen ei tarvitse muuta kuin päästä maihin, kun hän jo huomaa että hän on tehnyt meille vääryyttä. Sillä onko oikeastaan mitään somempaa kuin tuommoinen männyntaimi tuolla kuopassaan? Ei, ja katsohan värejä; se on terve mies, jos kukaan! Entä nämä ylpeät kerkät! Entä nämä sievät neulaset!" Helenen ääni sai väriä lausutun sisällön mukaan. "Mutta tuo tuolla kaukana on kuitenkin komein ukko koko joukosta!" Hän lähti kulkemaan sitä kohti ja Rafael seurasi häntä. Näetkö sitä? Sillä on jo kaksi haaraa! Ja minkälaisia ne ovatkaan! Hän oli polvillaan sen ääressä. "Tällä pojalla on ollut vanhemmat, joista se voi olla ylpeä! Sillä täällä on täsmälleen yhtä paljon ja yhtä vähän suojaa niille kaikille. — Hyi tuota ilkeätä kärpästä!" Hän oli nyt syrjemmässä erään hennomman lapsen luona, joka oli vähällä joutua suurempainsa saarrokseen. Hän vapautti sen ja läksi noutamaan tuoretta multaa, jonka hän sijoitti varovasti sen rungon ympärille. "Sinulta raukalta varmaankin puuttuu kosteutta, vaikka onkin satanut kauheasti ihan äskettäin." — "Käytkö sinä usein täällä ylhäällä?" — "Ei täällä muuten syntyisi mitään." Helene katsoi Rafaeliin tutkivasti: "Sinä kenties luulet, ettei tämä pikkuväki tuntisi minua? Ehei, joka ainoa niistä tuntee. Jos olen kauemmin poissa, niin eivät ne viihdy; mutta jos käyn usein niiden luona, niin pysyvät ne virkeinä." Hän oli polvillaan, toisella kädellään hän tuki itseään, toisella hän nyhti erään ruohotupsun maasta. "Nämä junkkarit, kun tahtovat varastaa minulta taimeni."
Jos joku pikku ihminen olisi sanonut kaiken tämän, — avosuinen ja vilkassilmäinen pikku ihminen; — mutta Helene oli suuri ihminen, jolla oli sisällään teräsvieteri; hänen silmissään ei ollut ilkamoivaa katsetta, ja ne jäivät katsomaan sitä mihin ne kerta osuivat. Suu oli suuri ja lausui sanat varovaisesti huolitellen, täydellä todella. Jos joku on nopeaan ja sukkelasti lukenut sen mitä hän sanoi, niin lukekoon sen uudelleen; hän sanoi sen hillitysti, painokkaasti, joka tavun selvästi ääntäen ja huolitellusti korostaen. Hän oli nyt kokonaan toisenlainen kuin virralla ja mäissä. Siellä sinkautti hänen voimansa itsensä esille, aivan kuin olisi sen ollut pakko ponnistautua; — täällä se muuttui hienoksi talttumukseksi.
Eräs pohjolan kuuluisimmista naisista, jossa ilmenivät myös nämä molemmat puolet ja joka teki suurta kummastakin, Johanne Luise Heiberg [kuuluisa tanskal. näyttelijätär. — Suom.] näki Helenen juuri silloin kuin tämä oli tullut täysikasvuiseksi. Rouva ei voinut erota hänestä, silmät ja korvat seurasivat tyttöä. Näkikö vanhus — tämä tapahtui hänen viimeisinä elinvuosinaan — tytössä jotakin omasta nuoruudestaan. Heidän ulkonäössäänkin oli yhtäläisyyttä. Helene oli tumma, niinkuin rouva Heibergkin oli kerran, hän oli samankokoinen ja hänen vartalonsa oli samanlainen, joskin voimakkaampi, Helenellä oli suuri suu, suuret harmaat silmät niinkuin hänelläkin; veitikka voi pilkistää Helenenkin silmistä esiin. Mutta huomattavin yhtäläisyys oli olennossa, se oli ilmeessä, joka oli samanlainen kuin rouva Heibergin silloin kun hän oli äitiydessään rauhallinen ja vakava; sillä tämä oli hänen luonteensa perusrunko. "Mikä terve tyttö!" sanoi hän, kutsui tytön luokseen, veti hänet lähelleen ja suuteli häntä otsalle.
Lapsuudentoverukset olivat menneet harjun poikki toiselle rinteelle.
Rafaelin piti ehdottomasti saada nähdä "Lahosuo".