"Hiljaa!" huusi nyt Petrakin; hän oli jo syvältä kiintynyt toimintaan; tuo pirullinen munkki oli, näet, tullut sisään miekka kädessä; lempiväisten täytyi ottaa vaate, jonka munkki viilsi kahtia heidän välillensä, niinkuin kirkko viilsi, niinkuin tuska viilsi, niinkuin miekka paratiisin portilla viilsi ihmiskunnan alkuaikoina. Itkevät naiset ottivat morsiamen punaisen seppeleen ja antoivat hänelle sen siaan valkoisen; tämä hänet kiinnitti luostariin ikipäiviksi. Se, jonka oma hän oli ajassa ja ijankaikkisuudessa, tietäisi hänen olevan elossa, vaan ei saisi häntä omakseen, tietäisi hänen olevan tuolla sisällä, vaan ei koskaan näkisi häntä; — kuinka sydäntä viiltävää oli heidän jäähyväisensä, oi, ei tuskaa maan päällä ollut heidän tuskaansa suurempaa!

"Herran tähden!" kuiskasi esiripun laskettua vanha vaimo: "älkää toki hupsu olko, sehän vaan on rouva Naso, tirehtöörin rouva." Petra katsoi katsomistansa silmät seljällään tuohon hyvään vaimoon, hän luuli hänet hulluksi, ja kun vaimo oli kauan luullut samaa Petrasta, katsoivat he yhä edelleen toisiaan vähän arkaillen, vaan eivät haastelleet sen enempää.

Kun esirippu taas kohosi, ei Petra voinut seurata tapauksen kulkua; hän näki ainoastaan morsiamen luostarin muurien sisässä ja sulhasen tuskissansa yöt ja päivät niiden ulkopuolella; hän kärsi heidän tuskaansa, hän rukoili heidän rukouksiansa; mutta mikä hänen silmäinsä edessä tapahtui, meni värittömänä ohitse. Hän havahtui siitä että syntyi äkillinen hiljaisuus; tyhjä kirkko suureni; kellon kahdentoista lyönti kumahti yksinänsä sen halki. Holvit jylisevät, muurit vapisevat, Pyhä Olavi on nousnut kirstustansa ruumisvaatteissaan ylhäisenä ja kauhistavana, keihäs kädessä astuu hän verkalleen, vahdit pakenevat, ukkonen käy ja ojennettu keihäs lävistää munkin, jonka jälkeen kaikki pimenee, ja haamu on vajonnut. Mutta munkki jää makaamaan maahan, niinkuin tuhkaläjä siihen paikkaan mihin ukonnuoli iski.

Petra oli tietämättänsä tarttunut kiinni vanhaan vaimoon, joka kovin säikähtyi tuosta kouristavasta iskusta ja nyt, nähdessään Petran yhä enemmän kalpenevan, kiiruhti hänelle lausumaan: "Herra siunatkoon teitä, lapseni, sehän vaan on Knutson; — tuo on ainoa osa, jota hän voi toimittaa, sillä hänellä on niin kankea kieli." — "Ei, ei, ei, ei, minä näin tulenliekkiä hänen ympärillään", sanoi Petra, "ja koko kirkko tärisi hänen astuessansa." — "No mutta hiljaa siellä!" huudettiin usealta taholta, "ulos se, joka ei voi olla hiljaa!" — "Hiljaa siellä balkongilla!" huudettiin parketilta; "hiljaa", vastattiin balkongilta. — Petra oli kyyristynyt ikäänkuin piileytyäksensä, mutta unhotti pian kaikkityyni; sillä kas! tuossa ne rakastavaiset ovat taasen, ukontuli on heille tien auaissut, he aikovat paeta! He ovat saaneet toisensa, he syleilevät toisiaan, varjele nyt heitä, taivaan Jumala!

Silloin nousee huutojen ja torvien pauhina, sulhanen riistetään morsiamen rinnalta, siinä taistellaan isänmaan edestä, sulhanen haavoitetaan, kuolevana lausuu hän terveisiä morsiamellensa… Mitä tässä on tapahtunut, käsittää Petra vasta, kun morsian astuu hiljaa sisään — ja näkee sulhasen ruumiin! Nyt näyttää siltä kuin kaikki tuskan pilvet kokoontuisivat yhden ainoan paikan kohdalle, — mutta ainoa silmäys ne hajoittaa: morsian nostaa silmänsä kuolleen rinnoilta taivasta kohden ja rukoilee saadaksensa itsekin kuolla! Taivas aukenee hänen silmäinsä edessä, hänen muotonsa kirkastuu, häätupa on tuolla ylhäällä, päästä morsian sisään! Niin totta, hän voi jo katsoa sinne sisään; sillä hänen silmistänsä säteilee rauha senkaltainen, joka korkeilla tuntureilla vallitsee. Silloin painuvat silmäluomet: taistelu sai jalomman päätöksen, heidän uskollisuutensa kauniimman lopun; morsian on nyt sulhasensa tykönä.

Petra istui kauan liikahtamatta; usko ylensi hänen mielensä, jalouden voima täytti hänen sydämensä. — Hän nousi kaikesta, mikä oli vähäpätöistä, hän nousi pelkoa ja tuskaa korkeammalle; hän nousi hymyillen kaikille, he olivat hänen veljiänsä ja sisariansa; pahuutta, joka ihmiset erottaa, ei ollut olemassa, ukontuli oli sortanut sen. Hänelle hymyiltiin takaisin; hänhän se näyttelemisen aikana oli puolihupsuna ollut, — mutta hän ei nähnyt heidän hymyssään muuta kuin oman voittonsa heijastusta. Luullen heidän hymyilevän yhdessä hänen kanssansa, hymyili hän niin kirkkaasti vastaan, että heidän täytyi hymyillä hänen tavallansa; hän astui alas leveitä portaita myöten kahden väistyvän rivin välitse, joissa kuvastui hänen ilonsa ja se ihanuus, mikä hänet kirkasti. — Oman sielumme säteet saattavat välistä tulla niin voimakkaiksi, että kirkastavat koko ympäristömme, vaikk'emme itse sitä huomaa. Se on maailman suurin voittokulku, kun omat valoisat ajatuksemme ilmisaattavat, kantavat ja seuraavat meitä.

Kun Petra tietämättänsä oli tullut kotiin, kyseli hän mitä tuo hänen näkemänsä oli ollut. Siellä oli useita saapuvilla, jotka häntä ymmärsivät ja voivat antaa auttavan vastauksen. Ja kun hän oli saanut täyden selvän siitä mitä näytelmä oli ja mihin suuret näyttelijät kykenivät, silloin nousi hän ja sanoi: "se on suurinta maailmassa, semmoiseksi minä tahdon tulla."

Heidän suureksi ihmeeksensä puki hän yllensä ja meni jälleen ulos; hänen täytyi olla yksin vapaassa luonnossa. Hän meni kaupungista ulos ja kulki ankarassa tuulessa lähellä olevaan niemeen. Aallot pauhasivat hänen jalkainsa juuressa, mutta lahden molemmin puolin oli kaupunki käärittynä vaaleaan sumuverhoon, jonka takana lukemattomat eri valot ponnistelivat yhdessä, voimatta kuitenkaan muuta kuin kuultaa sen harson läpi, jota eivät kyenneet nostamaan. Tämä oli hänen sielunsa kuva. — Tuo synkeä avaruus, joka kohisten pauhasi hänen jalkojensa juuressa, oli varotus pohjattomasta syvyydestä; tuli joko vajota tuohon tai koettaa loistaa yhdessä toisten kanssa. Hän kysyi itseltänsä, miks'ei nämä ajatukset koskaan ennen olleet hänen mieleensä johtuneet, ja hän vastasi itselleen että syy oli se, että ainoastaan hetken tunteet saivat vallan hänestä; mutta nyt hän tunsi että hänkin sai vallan näistä. Hän näki sen nyt: yhtä monta hetkeä oli hänelle suotu, kuin tuolla etäällä oli tuikkivaa tulta, ja hän rukoili Jumalaa saadakseen niissä kaikissa täyden tehdä, niin ettei Hän olisi mitään sytyttänyt turhaan. Hän nousi, sillä jääkylmä tuuli puhalsi; hän ei ollut kauan poissa, mutta kun hän jälleen meni kotiin, tiesi hän minne meni.

* * * * *

Seuraavana päivänä seisoi hän teaterinjohtajan oven ulkopuolella. Äkeä jupakka kuului huoneesta; toisen ääni oli hänestä eilisen rakastajattaren äänen kaltainen, siinä oli nyt tosin toinen sävel, mutta se pani kuitenkin Petran vapisemaan. Hän odotti kauan; mutta, kun ei tora näyttänyt lakkaavan, kolkutti hän ovea. "Käykää sisään!" kiljaisi äkeä miehen ääni, — "aa!" vingahti naisen ääni, ja Petra näki, avatessaan oven, peljästyneen pakenijan yöpuvussa ja hiukset hajallansa liepsahtavan näkyvistä erään sivuoven kautta. Johtaja, pitkä, hätäräsilmäinen mies, pani kiireesti kultasankaiset lasit nenälleen ja käveli kiihtyneenä edestakaisin. Hänen pitkä nenänsä hallitsi niin hänen kasvojansa, että kaikki muut osat olivat sen takia olemassa; silmät pistivät esiin kuin kaksi pyssynpiippua tämän vallin takaa, suu oli hautana sen edessä ja otsa keveänä siltana, joka johti vallilta metsään eli "etumurroksiin". — "Mitä tahdotte?" mies pysähtyi äkkiä: "tekö aiotte kuorilaulajaksi?" kysyi hän hätäisesti. "Kuorilaulaja, — mitä se on?" — "Vai ette sitä tiedä, vai niin; mitä te sitte tahdotte?" — "Tahdon tulla näyttelijäksi." — "Vai näyttelijäksi — ettekä tiedä mitä kuorilaulaja on, vai niin. Mutta tehän puhutte murretta?" — "Murretta, mitä se on?" — "Vai ette sitäkään tiedä ja tahdotte kuitenkin tulla näyttelijäksi, vai niin; se on norjalaisten tapaista. Murre s.o. ettette puhu niinkuin me." — "Mutta minä olen sitä koko pitkän aamun harjoitellut." — "Vai olette harjoitellut; kas vaan! Antakaapas kuulla!" — Petra asettui ja lausui eilisen rakastajattaren tapaan: "Oi, therve, armahani, hyvee peivee!" — "Lempoko teitä riivaa, oletteko tänne tulleet vaimoani pilkkaamaan?" Naurun hahatus kuului läheisestä huoneesta, teaterinjohtaja avasi oven ja sanoi, sisään katsoen ja vähääkään muistamatta että he tuokion aikaa sitten olivat kiistelleet henkensä kaupalla: "Täällä on norjalaistyttö, joka tahtoo tehdä sinusta pilkkaa, tulehan katsomaan!" Mustasilmäinen, leveäsuinen vaimoihmisen pää, hiukset hajalla ja pörrössä, katsoi todellakin ovesta ja naurahti. Ja kuitenkin juoksi Petra häntä kohti; sillä se oli varmaankin se rakastajatar — ei, vaan hänen äitinsä, ajatteli hän likemmäksi tultuansa. Hän katsoi naiseen ja sanoi: "En varmaan tiedä — tekö se olette, vai teidän äitinne." Nyt nauroi teaterinjohtajakin; vaimon pää oli vetäytynyt takaisin, mutta nauroi sivuhuoneessa, Petran hämmästys kuvautui niin hilpeästi hänen muodossansa, hänen olennossaan, hänen kasvojensa ilmeissä, että se veti johtajan huomion puoleensa; hän tarkasteli Petraa hetken aikaa, otti kirjan ja sanoi, ikäänkuin ei mitään olisi ensinkään tapahtunut: "Ottakaa ja lukekaa tästä, tyttöseni, mutta lukekaa niinkuin itse puhutte." Sen teki Petra viipymättä. "Ei, ei, se on väärin — kuulkaa minua!" — johtaja luki edellä ja Petra perässä, ihan hänen tavallansa: "ei, ei, se on väärin — lukekaa Norjan kielellä — kaikella muotoa, Norjan kielellä!" — ja Petra luki jälleen entisellä tavallansa. "Ei, sanon minä, se on vallan päin mäntyä. Ettekö käsitä, mitä tarkoitan? Oletteko tyhmä?" Hän koetteli Petraa usean kerran uudestansa, antoi hänelle toisen kirjan: "Kas, tämä on perin vastaista laatua, tämä on koomillista, lukekaa tästä!" — No, Petra luki, mutta se kävi yhtä hullusti, kunnes teaterinjohtaja suuttui ja huusi: "Ei, ei, ei! Heretkää jo hiidessä! — Mitä te teaterista tahdotte, mitä riivattua te aiotte näytellä?" — "Aion näytellä mitä eilen näin." — "Vai niin! Tietysti niin! No, entä sitten?" — "Niin", sanoi Petra ja tuli hämilleen: "minusta oli niin ihanaa eilen, mutta tänään olen ajatellut että tulisi vieläkin ihanampaa, jos se saisi hyvän lopun — ja sen minä tahtoisin sille antaa." — "Vai niin, vai sitä te tahdotte! Sepä se. Ei ole mitään estettä, runoilija on kuollut. Tietysti ei hän enää ole virheetön, ja te, joka ette osaa puhua ettekä lukea, tahdotte runoilla hänen teoksensa uudestaan, — se on norjalaisen tapaista." Petra ei ymmärtänyt sanaakaan; sen hän vain huomasi että kaikki meni vastahakaan ja hän alkoi tulla pelkoihinsa. — "Ettekö salli?" kysyi hän hiljaisella äänellä. — "Kyllä, aivan kernaasti, estettä ei ole mitään, tehkää niin hyvin!" — "Kuulkaa!" lausui hän muuttuneella äänellä, mennen ihan Petran lähelle: "Te ette käsitä näytelmää enemmän kuin kissa. Eikä teillä ole taipumusta, ei traagillisuuteen eikä koomillisuuteen; olen kummassakin teitä koetellut. Sentähden että teillä on kauniit kasvot ja kaunis vartalo, ovat ihmiset teille uskotelleet että voitte muka näytellä paljoa paremmin kuin minun vaimoni, se on tiettyä, ja sitten tahdotte näytellä etevintä osaa ohjelmistossa ja samassa sepittää sen uudestaan — niin, semmoisia ne norjalaiset ovat, ne ihmiset siihen kykenevät!" — Petra rupesi yhä lyhyemmin hengittämään ja ponnisteli ponnistelemistaan; vihdoin uskalsi hän kuiskata: "Ettekö todellakaan salli?" Johtaja seisoi ja katsoi ulos ikkunasta ja luuli Petran jo lähteneen; kummastellen kääntyy hän päin; mutta huomatessaan Petran mielenliikutuksen, kuinka ihmeellisellä voimalla se vaikutti koko hänen olentoonsa, seisoo hän hetken ääneti, sieppaa äkkiä kirjan ja lausuu jälleen äänellä ja katsannolla, joissa ei äskeistä äreyttä huomattu: "Ottakaa tämä, tämä kappale tässä ja lukekaa hitaasti, että vain saan kuulla äänenne. — No, antakaapa kuulua!" Mutta Petra ei osannut lukea; sillä hän ei voinut nähdä kirjaimia. "Älkää hämmentykö, no!" Petra luki vihdoin, innotta ja yksitoikkoisesti; johtaja käski häntä lukemaan toistamiseen, "tunteellisemmasti"; mutta se kävi vieläkin huonommin. Silloin otti hän tyynesti kirjan tytön kädestä ja sanoi: "Nyt olen teitä koetellut kaikin tavoin, minulla ei ole siis mitään edesvastausta. Vakuutan teille, neitsykäiseni, että jos saappaani työnnän näyttämölle tahi lähetän teidät sinne, niin on vaikutus sama, nimittäin sangen merkillinen. — Ja tämä nyt jo riittäköön!" — Mutta vielä viimeisen kerran, kaiken väkensä ponnistain, uskalsi Petra rukoilevalla äänellä lausua: "Luulen kuitenkin sen käsittäväni, kun vaan saan —". — "Niin, tietysti, — jokainen kalatyttö sen käsittää monta vertaa paremmin kuin me; norjalaiset ovat maailman valistuneinta kansaa. — — — Niin, jos ette te nyt mieli lähteä, niin lähden minä!" Petra kääntyi oveen päin ja purskahti itkuun. "Kuulkaa", sanoi johtaja, sillä tämä kiihkeä mielenliikutus selitti hänelle kaikki: "tehän kai se olettekin, joka eilen aikaansaitte häiriötä teaterissa?" Petra kääntyi tulipunaisena päin ja katsoi häneen. "Olette oikein, nyt teidät tunnen, 'Kalatyttö!' Olin näytelmän jälkeen erään herran seurassa, joka oli kotoisin teidän syntymäkaupungistanne; hän teidät hyvin tunsi. — Vai niin, se siis syynä, minkätähden niin haluatte teateriin; aiotte sielläkin juonianne koetella — mokomakin! — Kuulkaa: minun teaterini on siivo paikka, pyydän päästä kaikista kokeista, jotka tarkoittavat sen uudistamista. — Tiehenne! — Menkää, sanon minä!" — ja Petra ulos ovesta, ulisten alas portaita ja ulos kadulle. Itkien juoksi hän väkijoukon lävitse, mutta naisihminen, joka keskellä päivää itkien juoksi kadulla, herätti tietysti suurta huomiota. Väkeä seisahtui, poikanulikoita juoksi jäljestä ja pian karttui niiden luku; Petrasta oli tämä humina maininkia noista öisistä meteleistä hänen ullakkohuoneensa ulkopuolella, hän muisti kasvot ilmassa ja juoksi. Mutta muisto tuli joka askeleelta elävämmäksi samoin kuin hälinäkin hänen takanansa, ja kun hän oli taloon päässyt ja katuoven sulkenut ja huoneeseensa tullut ja oven lukinnut jälkeensä, täytyi hänen syöksyä nurkkaan ja torjua nuo kasvot luotansa; hän työnsi niitä pois käsin ja uhkauksin, vaipui sitten uupuneena kokoon ja itki hiljemmin — ja oli pelastettu.