Mut päällikkö katsovi häntä silmiin,
Niist' uljas mieli het' astuu ilmiin.
"Häll' asett' ei ole, se hankkikaat",
Hän laivaan huusi: "jos voiton sa saat,
Voit sanoa, itse ett' annoin sulle
Sen miekan, jok' oli surmaks mulle."
Nyt taistelu tunturin juurella riehuu,
Ja isku huoaten iskuun vastaa;
Ja laiva se tempoo ja kiukusta kiehuu;
Sen päällikön veri jo vuorta kastaa.
Ja huuto se tunturin rinnettä vyörii,
Ja laivan kannella kansaa hyörii.
Joka mies alas veteen ja kostohon!
Ja kohta he kalliorannall' on.
Mut kuoleva kättähän heiluttaa,
Viimeistä kertaa hän käskee vielä:
"Kun valmis on mies, hän kaatua saa,
Ja sankari kuolkoon sankarimiellä!
Tuo miesi te päälliköks ottakaa,
Sen ansaitsee hän!" Jo ääni herkes
Ja silmä sammui, kun luo he kerkes,
Hälle Odin jo soi sijan pöydässään,
Ja hän toiseen viittasi lähteissään.
Ja päällikkö uusi ei viipyillyt,
Hän paadelle nousi ja lausui nyt:
"Aluks patsas urholle nostakaamme.
Ja mainetöitähän muistelkaamme!
Mut' ennen iltaa on matka pois;
Elon tiellä ei kuolleesta kumppaniks ois."
Ja patsas tehdään, ja purje liikkuu,
Koht' aallon harjalla laiva kiikkuu.
Yli vetten muistolaulut soivat,
Ne saaren kuollutta kunnioivat,
Saa tervehdyslaulun myös tuo nuori,
Mi laivalla seisoo kädessä ruori.
Mut kotia kohti kun purtta hän ohjaa,
Ja kaikki kun rantahan juoksevat
Ja ilolla ihmein katselevat,
Kun johtaa hän Ahtolan talkapohjaa, —
Niin illan rusko se purjeet paartaa
Ja urhon tuon, jota sankarit saartaa.
Hän laivan ohjasi suoraan päin;
Pelon huuto jo soi: "hän hukkuu näin!"
Hän laivan kääns', että vaahtosi vaan.
Ja hymyili heille: "Nyt luvanko saan?"
Runoelma lausuttiin vapisevalla, juhlallisella äänellä laisinkaan koreilematta. Kaikki olivat ikäänkuin olisi siinä heidän keskellänsä säde kohonnut maasta taivaankaaren karvaisena sadan kyynärän korkeuteen. Kukaan ei puhunut, kenkään ei liikahtanut; mutta katteini ei kauempaa voinut tätä kestää, hän kavahti pystyyn, ähkyi, kohotteli ruumistansa ja lausui: "En tiedä miten teidän toisten on laita, mutta kun minun tunteilleni näin käydään, niin täytyy minun, lempo —." — "Nyt kirosit taasen, katteini", sanoi pikku tyttö uhaten häntä sormellaan; "nyt tulee paholainen tuossa paikassa ja vie sinut!" — "Ei väliä, lapseni, tulkoon vaan, sillä nyt minun, lempo vieköön, täytyy laulaa joku isänmaallinen laulu!"
Ilman muuta erityistä aihetta istuutui Signe tuokion kuluttua pianon ääreen ja ilostunut seura lauloi: