Heti esille pyrkinyt eilinen tuska väistyi tämän pitkän, terveen unen tietoisuuden tieltä. — Ei voi mitenkään olla niin paljoa epäkunnossa, kuin eilen luulin, koskapa en ole tämän rasittuneempi! — Hän hypähti ylös. — Minulle voi olla muu elämäntyö säästettynä kuin tämä tässä, ellei se ole tämä. — Hän pukeutui ripeästi ja sopi samalla itsekseen, että hän tekisi muutaman päivän matkan. Hän tahtoi punnita ja — punnitessaan olla yksinään. Siinä kaikki selvitys, mitä äiti sai tullessaan sisälle hänen luokseen hänen ollessaan aamiaisella. Hän pyysi sanomaan Karlille terveisiä ja matkusti kello 10.
Se ei ollut äidille pelkästään epämieluista. — Mielenmuutokset ovat hänessä niin nopeita, — ajatteli äiti; — kenties hän tulee takaisin toisena kuin lähtee. — Hänen perusheikkoutensa, mielialojen perustalla puhuminen ja toimiminen, herätti äidissä tuon katseen, tuon kysymysmerkin kaikkeen, mitä poika sanoi; Tomas sai sen nytkin.
Hän vihasi sitä.
Tällä kertaa äiti kuitenkin erehtyi: Tomas palasi ihan samana kuin lähtikin; sen vain äiti huomasi, ensi kertaa puhuessaan hänen kanssaan, että hän oli hiukan katkeroitunut opettajattaria kohtaan. Kiittämättömiksi olennoiksi hän heitä nimitti; hän oli opettanut heille enemmän kuin kukaan ihminen saattoi, joka ei ollut tehnyt hänen matkojaan, kokenut ja lueskellut kuten hän. Hän ei tahtonut joutua tekemisiin heidän kanssaan! — Tavatessaan heidät hän kiusasi heitä sirolla kohteliaisuudella. Se huvitti häntä; hän oli suorastaan säälimätön heille. Opetuksen hän otti haltuunsa kuten ennenkin, — paitsi laulua, joka siirtyi Noralle; tämä oli siis nyt sekä opettajana että oppilaana. Tomas vakuutti hänellä olevan ensiluokkaiset opettajanlahjat.
Kenties hänen harrastuksensa koulua kohtaan heräisi jälleen, ajatteli Karl, jos se saisi kauttaaltaan uudet opettajattaret! Hän puhui rouva Rendalenille tästä. Rouva Rendalenin piti ryhtyä varovasti tutkimaan asiaa, ja hän aloitti puhumalla Tomasin kanssa observatoriosta, jota he olivat vähin erin varustelleet tornissa; heidän oli täytynyt rahojen puutteessa pysähtyä. Ensi kesäksi arveli rouva Rendalen saavansa varoja jatkamiseen.
"Luoja tiesi, missä minä silloin olen!" vastasi toinen ja kiirehti pois.
Jos puhuisin suoraan opettajattarille? — ajatteli hänen väsymätön äitinsä; — jos saan heidät pyytämään häneltä anteeksi? — Hän hommasi heidät koolle eräänä päivänä juuri ennen joulua ja kertoi heille — joutuen heti liikutuksen valtaan —, että hänen poikansa oli nyt useaan kertaan päästellyt lauselmia, jotka viittailivat hänen tahtovan matkustaa muualle.
Syntyi tovin säikähdys. Vihdoin Karen Lote sai sanoiksi, kun kaikki alkoivat tuijotella häntä. Hän ei ollut tarkoittanut sitä, — hän oli vain tarkoittanut, — hän ei ollut tarkoittanut yhtään mitään, olihan vain ollut niin kamalan hermostunut. Hän oli luullut, ettei Rendalen ollut häneen tyytyväinen. Piirustuksen ja käsitöiden opettajatar, hyväpäinen, solakka, vaaleaverinen neitonen, innostui sitten. Tätä spenceriläistä piirustustapaa, jonka Rendalen oli saattanut käytäntöön, ei ollut alun pitäen oikein selvitetty, ja Rendalen oli ehtimän takaa häntä ojentamassa. Kuitenkaan ei hänen olisi pitänyt sanoa mitään; ei, ei olisi pitänyt. Hän itki.
Opettajattaret kaikin vakuuttelivat kiitollisuuttaan; Rendalenhan oli joka alalla nähnyt ja kuullut niin paljon. Mutta oli kovin ikävää, että hän kohteli heitä … kuin nollia.
Rouva Rendalen tempasi käteensä kakkulansa, puhdisti ne ja asetti nenälleen, — tempasi ne taas pois, puhdisti ja asetti nenälleen.