Tora oli seisonut voimistelemassa erikseen; hänestä oli nimittäin tullut kiihkeä voimistelija, ja hän noudatti omaa järjestelmää. Parhaillaan harjoitellessaan hän näki puoliavoimesta ovesta pienen lintuparin, joka liehui edestakaisin erään pensaan ympärillä. Oliko pensaan alla joku? Oliko niillä siinä pesä? Oliko se pelkkää kisailua?
Silloin hän näkee Kaja Gröndalin punaisen hameen peittävän pensaan, ison kukkavihon ja päivänvarjon lintujen sijalla, meriväen upseerin puvussa nuoren miehen, kädet täynnä kukkia. Tora ei tuntenut häntä. Nyt Kaja keksi hänet, ja joko Tora kuvitteli sen tai Kaja todellakin sanoi: "Tuossa hän on!" Meriväen upseeri katsoi nyt Toraan, sitten hän piti silmänsä herkeämättä tähdättyinä häneen, ja nämä silmät nauroivat ja pistivät. Kaja Gröndal tahtoi pidätellä häntä ja vetäytyi taaksepäin, mutta toinen eteni vakaasti, ei pysähtynyt portaidenkaan juurella, vaan nousi niitä ylös ja edelleen, silmänräpäykseksikään päästämättä Toran katsetta irti omastaan. Tora ei voinut jäsentäkään liikuttaa. Ikkunan ääressä remahtaneen suuren pauhun, tuulispään, joka kohotti rouva Gröndalin harson ja uhkasi kääntää hänen päivän varjonsa nurin, pensaitten taipumisen, puiden kohinan … kaiken hän näki, kuuli, mutta etäisesti. Hän ei voinut oikein käsittää sitä, koota aistimuksiaan yhteen, — kummallinen raukeus yllätti hänet, etenkin herpaannuttaen polvet, ne eivät olleet kannattaa.
Silloin tytöt päästivät huikean kirkunan ja ryntäsivät yhtenä parvena ovelle päin; samassa upseeri työnsi oven kokonaan auki jalallaan. Tämä tuntui Torasta kuin raikkaalta ilmalta, kuin joku olisi käynyt häneen kiinni ja tukenut häntä. Mutta niin kauan kuin upseeri seisoi tuossa, ei hän päässyt pois, vaikka halusi; hänen täytyi seistä.
Vasta tunkeilijan mentyä hän koetti tajuta, missä rahi oli, ja sille istuutuessaan — vasta silloin — hän tunsi voivansa pahoin. Hän jäi taistelemaan kohtauksensa kanssa. Miss Hall tuli avuksi, ja nyt myöskin Tinka, ja kun Tinka kysyi päättävästi ja voimakkaasta niin se auttoi; hän sai itketyksi.
Toiset parveilivat paikalle, mutta näiden kalmankalpeiden kasvojen edessä he kävivät hiljaisiksi, hiiskumattoman hiljaisiksi. He eivät edes kyselleet.
"Hän on voimistellut liian rajusti", kuiskasi miss Hall.
"Hän tekee kaikki niin rajusti", lisäsi Nora hellästi istuutuen hänen viereensä ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten.
Toiset läksivät, miss Hallin pyynnöstä. Heidän kuultiin sitten pikku eteisessä pukua muuttaessaan saavan takaisin koko entisen hilpeytensä; sen jälkeen heidän kuultiin ryhmittäin poistuvan.
Vielä puoliselle soitettaessa Tora istui siinä Tinka toisella puolellaan ja Nora toisella sekä miss Hall edessään. Tora oli puhunut useita kertoja ja vakuuttanut, että nyt hän jaksoi hyvin. Kaikki kolme luulivat, että hän oli voimistellut liian lujasti. Hän luuli niin itsekin, mutta hän huoahti: "Hyvä Jumala, kuinka ilkeä ja paha ihminen!"
Muut katselivat toisiaan. "Tarkoitatko Niels Fürstiä?"