Hän kuuli höyrylaivan puhkumisen. Äsken se oli viheltänyt tuolla vasemmalla, missä oli silta; nyt se kiiti edelleen ohitse. Hän erotti epäselvinä hahmopiirteinä vaaleassa usvassa tiheämmän, tummemman, kohisevan sumun. Hän ei ajatellut sitä sen enempää, vaan katseli polkua, joka johti laiturilta tämän puutarhan ja toisen välitse, matalaa, keltaista aitaa, joka oli vastapäätä korkeata, upeata, valurautaista, tämän takana olevia vanhoja suuren puiston puita; siellä hän tiesi olevan useita rakennuksia, joita ei nähnyt tänne. Siellä nimittäin asui Wingaardin väki, ja siellä vietettäisiin nuorison karkeloita tänään. Keitä hän tapaisi siellä? Sitä hän mietiskeli siinä seistessään. Rouva oli omaa sukuaan Fürst; olisiko Niels Fürst siellä? Sitä hän mietiskeli siinä seistessään… Fürst oli laivassaan purjehdusväylällä.
Miksi hän ei tulisi? Olihan sunnuntai. Miksi hän ei ottaisi moniaita upseereja mukaansa?
Jos Tora olisi tiennyt tämän, ennenkuin tuli höyrylaivalle eilen, niin olisiko hän lähtenytkään? Sitä hän tänään kyseli itseltään. Hän oli heti sen kuullessaan tuntenut jotakin ahdistavaa; toisin ajoin palasi sama tunne tänäänkin. Mutta tuo epämiellyttävä aistimus oli nyt häipynyt — merkillistä kyllä, ajatteli hän. Toivoiko hän todellakin kohtaavansa Fürstin? Hän ei toivonut toisen koskettavan häntä; ei, ei! Eikä katselevankaan, kuten viimeksi. Mutta näkevänsä hänet? Ja myöskin tulevansa nähdyksi, — kun se saattoi tapahtua sattumoisin…? Kyllä, sitä hänen teki mieli; hänen teki sitä kovasti mieli.
Kuistilla astuessaan suoraan kohti portaita, jotka johtivat ylös vasemmalta, hän saattoi nähdä sisälle arkihuoneeseen; hän saattoi myöskin tähytä eräästä kuvastimesta, oliko rouva Gröndalin makuukamarinaan käyttämän sisähuoneen ovi auki. Ei, se oli edelleen kiinni. Silloin hän palasi entiselle seisontasijalleen.
Vielä hän kykeni erottamaan höyrylaivan — liikkuvan, tumman usvaryhmän vaaleassa huurupaljoudessa; se vetäytyi edemmäksi ja ulommaksi. Kuistin kaide oli kostea; hän kuivasi kätensä, unohti sen, ja laski ne taas kaiteelle. Valkoisen pukunsa hän olisi voinut jättää kotiin: tämä oli hienoa tihkusadetta. Linnut viihtyivät märässä ilmassa; ne visertelivät hänen ympärillään. Myöskin kukkaset, puut ja ruoho viihtyivät; hän tunnusteli eri tuoksuvirtauksia.
Yksi näistä vei hänen ajatuksensa kauas, kauas sieltä erääseen Havren lähistön maataloon meren rannalle. Sininen, kirpeä ilma, purjealuksia, höyrylaivoja, pitkä hiekkakaistale, aaltojen kumea huokailu sen yli. Ihan rannassa maatalo, jyhkeä ja harmaa; siellä he asuivat. Puutarhan puolinen kapea veräjä oli avoinna. Hän seisoi puutarhassa kivipenkillä lyhyt hame yllään ja käsivarret paljaina; hän näki itsensä pitkissä raitaisissa sukissaan, joita hän ihaili saadessaan ne ensi kertaa jalkaansa. Hän kurkisteli aidan yli, ja samaa tuoksua lemahteli kuin nyt jälleen ajoittain täällä.
Oli iltapuoli; setä oli tulossa kaupungista. Hämärän omenapuutarhan halki vievä polku oli soralla peitetty, hän kuuli sedän askelten narskuvan…
Täällä hän näkee vasemmallaan sateentuhutuksessa suunnattoman ison sateenvarjon ja sen alla parin valkoisia lahkeita. Sateenvarjo ei kohoa niin korkealle, että hän voisi nähdä, kuka tulija on. Nytkään, kun on puutarhan veräjä avattava, se ei kohoa; se vain lipuu matalammalle eteenpäin. Mutta hän tietää nyt, että tuo hiekan narskuminen ei tullut Havren maataloon päin, vaan tänne. Tulija ei ollut hänen setänsä, vaan…
Sateenvarjo kohoaa; sen kantaja seisoo puutarhan aidan sisäpuolella. Näkyy tumma takki, olkihattu ja hyvin kummastuneet kasvot. Tora tuntee hiukan sitä ahdistusta, josta luuli jo päässeensä. Mutta samassa kun tulija katsoi häneen, häipyi se — ihan päin vastoin kuin viimeksi. Hän ei ilmeisesti ollut odottanut näkevänsä tummaa naista kuistilla; kenties ei ketään näin aikaisin. Mutta se ei ollut hänelle suinkaan vastenmielistä; hän hymyili ja tervehti, tänään ei silmissä, ollut mitään pistävää. Hän pysähtyi portaiden juurelle.
Sateenvarjo lepäsi oikealla olalla hänen laskiessaan vasemman käsivartensa kaiteelle ja nojatessaan siihen. Tuo sinettisormuksinen käsi oli siromuotoinen. Hän oli solakka ja notkea. Päässä oli kolme huomattavaa piirrettä. Herkkätuntoinen, aistillinen suun seutu oli lakkaamattomassa liikkeessä, kun huulet ikäänkuin joustimilla vetäytyivät edestakaisin, kokoon ja ulos; itse huulet olivat lyhyet ja täyteläiset. Iso silmäpari oli veitikkamainen, naurava, mutta kun hän kohotti päänsä hieman taaksepäin ja puolittain sulki silmänsä, ne pistivät. Runsas ja ihan kiharainen tukka oli vaalean kellertävä; viikset pitkät, punertavat.