Voi taivasten tekijä, kuinka he olivatkin säteilevän hyviä! Erittäinkin kuningas! Oi sitä hymyä, sitä kädenpuristusta, niitä silmiä! Kokonainen hyvyyden meri läikkyi edessäni. Mutta muutakin kuin hyvyyttä, tiedä se; varsinkin silmissä on jotakin viehättävää, niin, "lumoavaa", kuten Toralla oli tapana sanoa. Tahdon näistä silmistä mieluummin käyttää taivaan kuin meren vertauskuvaa, sillä siten sinä voit paremmin ymmärtää, minkä ruotsalainen sanoo olevan "tjusande". Norjankielessä ei ole sille vastinetta. Niin, tjusande juuri! Vain etelän kansoilla on sellaisia silmiä. Kuinka me olemmekaan kylmiä ja itsekkäitä — se minun täytyy sanoa —, kun katsomme niihin. Ainakin minusta tuntuu siltä.
Nyt saat kuulla minun ihmeeni, sillä ihme se melkein on. Samasta hetkestä, — voin sanoa samasta sekunnista, kun Hänen Majesteettinsa silmät suuntautuivat minuun, minä olin terve. Mitä sanonkaan? Terve? Minä tunsin tuon katseen täyttävän ja lämmittävän koko olemukseni; minä tunsin sen — eikö olekin merkillistä, mutta kautta Luojan, se on totta! — polvissani. Niin, polvissani. Kaikista kielemme sanoista vain yksi voi täydellisesti määritellä minun tilani. Olen melkein samassa tilassa nyt jälleen, saadessani kertoa sen sinulle; toiset eivät minua ymmärtäisi: minä olin autuaallinen. Kenties on arkista, vieläpä synnillistä käyttää sitä sanaa tässä yhteydessä; mutta tosi se on. —
Tiedätkö sitten, mitä kuningas sanoi? "Tervetuloa kotiini, neiti!" kauneimmalla, parhaiten sointuvalla norjankielellä, mitä olen kuullut.
Kuningatar hymyili. Hän kysyi, mistä kaupungista olin. Kuningas vastasi minun puolestani. — "Mikä on papin nimi?" kysyi kuningatar. — "Karl Vangen", vastasin minä, mutta se oli hullusti; minunhan olisi pitänyt mainita rovastin nimi tai yleensä vanhempien pappien. Samassa kuningas tervehti isääni, joka seisoi Fürstin vieressä, ja sitten hän sanoi: "Huomaan, että luutnantilla on oivallinen maku." Ihan niin sattuivat sanat, toinen toisensa perästä. Olen niitä sittemmin useasti ajatellut, sillä nehän osoittavat, että Niels Fürst on puhunut minusta näissä korkeissa piireissä. En tiennyt, että he voisivat puhella mistään sellaisesta.
Niinpä kävimme aterialle. Sama komea herra vei minut. "No?" hän sanoi ruotsiksi, ja minä kiirehdin vastaamaan, että olin hurmaannuksissani. "Siten käy kaikkien", vakuutti hän. Me emme istuutuneet, vaan kävelimme niinkuin tahdoimme, ja nyt tuli — ajatteles! — toinen toisensa perästä esittelyttämään itsensä minulle. Yksi oli kreivi, toinen oli paroni, yksi oli kreivitär, toinen vapaaherratar, yksi oli ylitallimestari; varsinkin tämä tuli ja meni ja puheli lakkaamatta. Ei juuri siinä, mitä he sanoivat, mutta heidän koko olemuksessaan ja tavassaan oli jotakin uskomattoman henkevää ja viehättävää. Mutta vaikuttihan siihen kaiketi myös ympäristö ja paikka, sillä minä olin kuin en olisi enää maan päällä ollutkaan.
Vain palvelijat, kuulehan, saivat minut tuntemaan itseni epävarmaksi ja pieneksi; he tuntuivat minusta niin täsmällisiltä, niin huomaavaisilta, niin ylvään tietäviltä, millä tavoin kaiken pitäisi olla. Minä en suinkaan aina käyttäytynytkään oikein; me norjalaisethan emme opi mitään.
Niin, olipa siellä aateluutta ja kauneutta ja hyvyyttä, ja ikäänkuin kovin valoisaa ja korkeata. Mutta prinsseistä ei siellä ollut ketään.
Mitä me söimme — minä en maistanut juuri mitään —, sen kuitenkin osaan ulkoa; olen päättänyt kirjoittaa sen kaiken päiväkirjaani ja jäljentää sen Toralle, sekä sen että linnan sisustuksen ja tuhansia muita seikkoja, joista sinä et välitä. Ethän sinä ymmärrä edes ruoan hyvyyttä. Mutta minä teenkin niin, että lähetän sinulle henkisemmän, etkä sinä näytä sitä ainoallekaan ihmiselle. Voi taivas, jos sen tekisit! Nora, sinä et tiedä, mutta minulla täytyy olla joku, jolle sen sanon; muutoin onni on taakkana. En ole milloinkaan ollut kuten eilen ja tänään; olen kuin hajoillut.
Toralle kuvailen pukuni; minullahan on tietysti nyt uusi, jolla aion yllättää teidät kaikki, vaikk'ei mustasta saakaan paljoa tehdyksi. Kuitenkin luulen sen somistavan minua. Enkä minä enää näyttänyt sairaalta; sain useista kuvastimista nähdä linnassa vilahduksen itsestäni, sillä tiedäkin, että meitä opasteltiin katselemassa huoneita.
Aluksi silmäilimme huoneita sillä sivulla, mistä ensin tulimme; sieltä siirryimme vasemmalle suureen saliin, jossa kuninkaallisia vieraspitoja vietetään kaikessa komeudessaan. Saisipa kerran olla mukana! Vierassali on verhottu valkoisella ja siniselle pohjalle sommitelluilla arabeskeilla, seinillä suuren suuria tauluja; yksi on Markus Larssonin, se on niin kummallinen. Ja sinisellä silkillä päällystettyjä leposohvia ja tuoleja, suunnattoman iso, monivärisestä lasista valmistettu kattokruunu, uhkea! Seinävierellä kaksi punaiseen puettua ja runsaasti kullattua neekerityttöä kannattaa lamppuja; oikeita taideteoksia! Suunnattoman iso marmoriuuni — muodoltaan semmoinen, mitä me sanomme liedeksi; mutta sana on niin ruma — ja uhkeasti koristeltuja seinäkelloja ja posliinimaljakoita. Peräti omituinen kukkapöytä japanilaista posliinia; voi, kuinka se oli siro. Samoin japanilainen tai kiinalainen kirjoituspöytä, mustaa puuta ja kultahelainen; mutta se oli kabinetissa.