Keväämmällä, Rendalenin syntymäpäiväksi, sai sitten "seura" sen onnettoman ajatuksen, että toimitti suuren lipputangon pystytetyksi torniin; siitä liehui merkkipäivänä suunnattoman iso Norjan lippu ilman unionimerkkiä.
Tytöt eivät varmaankaan tulleet ajatelleeksi vanhaa lippuriitaa, mutta Rendalen oli näyttänyt koko koululle piirroksia maapallon kaikista valtakunnanlipuista ja silloin selittänyt, että unionimerkkiä käyttivät vanhastaan vain ne valtiot, jotka olivat sulautuneet toisiinsa, kuten Skotlanti, Irlanti ja Englanti sekä amerikkalaiset vapaavaltiot. Tämä oli maailman käsitys unionimerkistä, lippujen eri väreistä huolimatta. Unionimerkki antoi siis Norjalle, pienemmälle valtiolle, sen leiman, kuin se olisi sulautunut Ruotsiin.
Mutta loppu tulkittiin "mielenosoitukseksi"; se oli "politiikan harrastusta koulussa". Rendalen ei sitten enää antanutkaan vetää sitä ylös, hän tahtoi karttaa uutta kiistaa.
Mutta se ei auttanut. Vihaiset henget olivat heränneet; kaikki vanhat syytökset ilmestyivät jälleen Tilskuerenin palstoille, ja kerhossa tiedoitti äkkiä pormestari 5,000 kruunun lahjoituksen "koulun perustamiseksi ilman politiikkaa, ilman yksipuolisesti pinnistettyä opetustapaa, ilman siveydenvastaista järjestelmää". Lahjoittaja halusi pysyä salassa. Siten oli päästy ratkaisevaan alkuun.
Pormestari ja hänen puolisonsa panivat kumpainenkin lisäksi 1,000 kruunua. Hän edelliselläkin kerralla oli uuden koulun perustamista ehdottanut; nyt hän astui julkisesti esille, hän oli niin "sydäntynyt". Nimettömästi annettu lahja oli tarkalleen yhtä suuri kuin rouva Engelin aikoinaan tekemä lahjoitus; oliko konsuli Engel antajana? Heti merkittiin useita kannatuseriä, mutta ne eivät olleet suuria.
Herkeämättä pyrki Rendalen kerhon jäseneksi ja yht'aikaa hänen kanssaan useita hänen ystäviään, näiden joukossa Karl Vangen ja Nils Hansen. Kaikki nämä päästettiin eräässä suuressa kokouksessa kerhoon, Nils Hansen kuitenkin niukalla enemmistöllä; kerho oli osaksi hänen maallaan, mitä seikkaa hän sai kiittää läpäisemisestään. Rendalenin anomus sitä vastoin "pantiin pöydälle". Säännöissä kyllä määrättiin, että jokainen jäseneksi pyrkiminen oli ratkaistava ensimmäisessä kokouksessa, mutta onneksi oli niin monta lakimiestä paikalla, että määräys voitiin tulkita, ja silloin osoittautui, että "ensimmäinen" oikeastaan merkitsi "seuraavaa".
Tähän seuraavaan kokoukseen keräännyttiinkin mieslukuisasti. Pormestari avasi kokouksen antamalla sen hämmästyttävän selityksen, että Rendalen olisi pidettävä loitolla "rauhan" vuoksi.
Mutta kokoukseen oli joukko miehiä lähetetty asianomaisten vaimojensa toimesta äänestämään Rendalenin hyväksi, ja muuan näistä siivoista vaimojensa miehistä teki sen sävyisän huomautuksen, että pormestarin ehdotus jo oli häirinnyt "rauhaa". Tästä toinen niin kiivastui, ettei saanut sanaakaan suustansa pitkään toviin, joten konsuli Engelin asianajaja, kaupungin paras puhuja, huomasi välttämättömäksi tulla apuun. Hänen nimensä oli Bugge, ja hän oli rehevän kaunopuheinen. Useat asianajajat seurasivat hänen jälkiään, ja kaikki he enemmän tai vähemmän haastoivat rauhasta, moraalista ja kristillisyydestä, — joita aineita he toki tunsivat von hörensagen [Saksaa, = kuulopuheelta. Suom.].
Karl Vangen kysyi, mitä ihmettä näillä suurilla asioilla oli tekemistä sen seikan kanssa, että Rendalen halusi päästä seurustelukerhon jäseneksi. Mutta tuskin oli Vangen noussut puhumaan, kun pormestari veti pitkän luettelon taskustaan. Hän kysyi, saisiko hän esittää pastori Vangenille moniaita kysymyksiä. "Kernaasti."
"Ensimmäinen kysymys: Onko totta, että herra Rendalen on sanonut, ettei historianopetusta voida kunnolleen juurruttaa ihmisiin, jotka uskovat maallisen elämän alkaneen paratiisissa ja maapallon asukkaiden aloittaneen täydellisinä?"