Hänellä oli hämärä aistimus, ettei se siis ollut tumma eikä vaalea, kenties kuitenkin pikemmin tumma. Se ei ollut selvillä, … se oli…, hän vaipui hiljaisesti pois kaikesta.
Toiset eivät sitä pitkään aikaan huomanneet, sillä kukaan ei olisi osannut ajatella, että tämä luja olento makasi pyörryksissä. Siksi kesti kauan, ennenkuin hänet saatiin hereille. Ja silloin vallitsi kauhistus.
Vasta jälkeenpäin hän sai tietää, mitä oli tapahtunut, — miksi aika-ajoin hämärsi, miksi hänellä oli jotakin mustaa muistissaan.
Lapsi oli jäykistynyt, ja he nostivat sen ylös hänen luokseen. Mutta ei kyllin lähelle; hän ei oikein nähnyt. Merkki, että heidän piti tulla lähemmäksi; mutta se oli niin pulmallista; hän ei saanut sitä aikaan äänellään; ei päällänsäkään, ja kättä hän ei muistanut, tai se ei totellut. Mutta joku sen ymmärsi ja kohotti lapsen ylös, niin että se koski hänen poskeensa, siihen, mihin sen isä oli viimeksi hengittänyt. Nyt hän tunsi jotakin pehmeätä, jotakin lämmintä, jotakin hienoa; hienointa, mitä hänen ihonsa oli nivellyt. Hän kuuli kulahduksen, piipahduksen, ja nyt hän näki… kulmakarvat, omansa, sukunsa vaaleat, hajalliset harjakset.
Se oli liian paljon, — liian paljon hyvää. Se oli liian suurta onnea.
Veri kiersi rivakammin; pian tulvi lämpöä poskiin, kyyneliä silmiin. Hän makasi hiljaisesti itkien, pienoisen yhä ollessa kiinnittyneenä hänen äidilliseen rintaansa.
Hän siis Jumalan avulla koettaisi itse tehdä muun.
ERÄS PUHE
1
Valtaistuimelta syökseminen