Jos joku olisi astunut rouva Rendalenin luo yleisön puolesta antamaan hänelle korvapuustin, ei tämä kelpo nainen olisi voinut enempää tyrmistyä. Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsi?!
Hänellehän tuo esitelmä oli heidän kahden yhdyselämää, ajatus ajatukselta samaa, mitä he olivat oppineet ja kokeneet yhdessä ja mille saaneet toisiltaan vahvistuksen.
Mutta se oli enemmänkin; se oli rouva Rendalenin koko pitkällinen työ, alusta loppuun Tomasin kanssa, suoritettu heti syntymästä asti siihen saakka, kunnes tämä seisoi kuten nyt, selkeänä, tietorikkaana, lämminsydämisenä, suuren päämäärän elähdyttämänä. Esitelmä sisälsi tämän työn, tämän kehityksen kukoistuksessaan; nyt se kävisi hedelmälle.
Kuinka hän rakastikaan poikaansa, kuinka hän ihaili tätä! Hän tiesi, mitä hänen poikansa oli taistellut ja suorittanut näinä kahdeksanakolmatta vuonna; hän tiesi, mistä oli punoutunut jokainen ajatus, joka nyt soinnahteli.
Hänellä oli ollut siitä unelma, vaan ei selvyyttä; se oli hänen pojallaan! Hän ei olisi voinut toimittaa mitään tällä selvyydellä, jos se olisi hänellä ollutkin; mutta hänen poikansa voi!
Niin, eikö tämä kuitenkin ollut onnellisesti päättynyt uhkayritys, vaikka se olikin vaatinut paljon työtä häneltä ja hänen pojaltaan? Mitä hän oli ajatellut epäselvästi nuoruutensa rohkeamielisyydessä, nimittäin muokata Kurtien perinnön toiseksi lisäämällä siihen oman perintönsä; — ja sittemmin, mitä hän oli uskalikkona aloittanut siistiessään suvun synkeän asuinsijan ja tehdessään siitä valoisan ja puhtaan ja antautuessaan muuttamaan "turvallista lasten naurua" sinne; sen hän oli aloittanut sekavasti, tyhmästi, mutta urheasti, — nyt se seisoi vakaalla pohjalla! Ja se oli tapahtunut hänen lapsensa avulla! Eikö se ollut onnellisesti päättynyt uhkayritys?
Kuinka ylenmäärin onnellinen hän olikaan! Hän olisi voinut polvistua yleisön eteen kiittämään Jumalaa, — niin, vaikkapa laululla, joskaan hän ei osannut laulaa ainoatakaan puhdasta säveltä! Hän tiesi, että jos kaikki nämä ihmiset tulisivat kiittämään häntä, puhumaan hänen kanssaan, ei hän enää voisi hallita itseään. Mutta mitä sekään merkitsisi? Hänen poikansahan oli tehnyt sen niin hyvin!
Ja sitten ei kuulunut ainoatakaan ihmistä. Niin, Jensenin neidit; mutta ei ketään muuta. He läksivät.
Mutta entä vanha rovasti? Niin, hän istui vielä paikallaan ja mietiskeli; välittömän puhumisen tarpeen olisi toki pitänyt kannustaa hänet nousemaan, niin, sanomaan jotakin toisten puolesta. Vasta nyt, kun melkein kaikki olivat menneet, hän alkoi liikahdella; hän katsoi ylös, katseli kauan rouva Rendalenia, ikään kuin kysyvästi, nousi vaivalloisesti jaloilleen ja tuli. Vihdoinkin! "Niin, hyvä rouva, tämä oli kelpo työ."
"Niin, eikö ollutkin —?"