Tilskuerenin seuraava numero ilmoitti kuolemantapauksesta mainiten muutamia sanoja rouva Engelin suuresta hyväntekeväisyydestä ja lisäksi seuraavaa: "Vainaja kuuluu säätäneen tuntuvan rahasumman eräälle laitokselle kaupungissamme."
Mitä tämä uutinen oli selvyydessä vailla, sen korvasi lehti muutoin: sinä päivänä ei ollut riviäkään hyökkäyksiä koulua vastaan.
Näissä olosuhteissa rouva Engelin hautaustilaisuudesta tuli ainoalaatuinen. Sitä ennustivat jo ne valmistukset, joita tehtiin, ne huhut, joita oli liikkeellä. Koulut pyysivät lupapäivää ja saivat sen; päätettiin sulkea kaikki myymälät, sirotella havuilla kadut, joita myöten saattue kulkisi, asettaa väylälle lippulaiva ampumaan kunnialaukauksia. Kuultiin, että oli tilattu lähimmästä garnisonikaupungista rykmentin soittokunta ja että se oli saanut luvan saapua.
Kaupungin ja lähikaupunkien johtavien liikemiesten piti hautuumaan portilla ottaa kirstu ruumisvaunuista ja kantaa se hautaan. Useat höyrylaivat toivat molemmilta suunnilta väkeä, joka tahtoi nähdä ja kuulla. Kun kirkkojen kellot hautauspäivänä alkoivat kajahdella, olivat jo kadut tulvillaan. Hautuumaan portin sisä- ja ulkopuolella ei piankaan enää kukaan voinut saada sijaa. Ellei tätä tungosta olisi ennakolta arvattu ja järjestysvallan vahvistamiseksi hankittu miehiä, eivät naiset olisi uskaltautuneet sinne; nyt saivat hyvän paikan sekä koulu että oppilaitten äidit ja sisarukset. Kuitenkin, kun kunnialaukaukset pamahtelivat ja soitto alkoi kaikua, ja vielä enemmän, kun saattue tuli näkyviin, syntyi ahdinkoa; kuului muutamia kirkauksia, useat säikähtyivät, mutta hämminki tasaantui jälleen, — jännitys vain lisääntyi.
Soittokunta marssi portin ohitse, seisahtui sitten ja raiutteli säveliään ulkopuolella sillä aikaa, kun ruumisvaunut pysähtyivät, liikemiehet astuivat esille ja ottivat kirstun, ja se määrätön paljous kukkasia, joka ei ollut mahtunut kirstulle, koottiin ja kannettiin perässä. Rendalen oli samaan aikaan tunkeutunut esille saattueesta ja järjestänyt valkoisen parvensa portin takana. Kirstu kannettiin sisäpuolelle, mutta pysähdyttiin, kunnes vaunut olivat ajaneet ohitse ja saattue liittyi mukaan. Soitto taukosi, koululapset virittivät virren, voimakkaasti, sointuisasti, — ja tämä siirtyminen metallisoittimista naisten lauluun tenhosi mielet. Tästä juhlallisesta silmänräpäyksestä alkaen ja edelleen, kun saattue jälleen alkoi astella eteenpäin, — kukkasia sirottelevat valkopukuiset pienokaiset edellä, koulun laulukuoro perässä, ja sitten kirstu, — tästä hetkestä vaihtui hautauksen luonne.
Tänne oli tullut juhlakulkue, suru oli muunnettu kauneudeksi, häivytetty täysin käsin jaelluksi kunnianosoitukseksi; rikkauden kulkue oli pysähtynyt vainajien asuinsijan ovelle. Kaikki olivat mukana auttamassa; rouva Emilie Engel haudattiin kuin hallitseva ruhtinatar.
Mutta sillä hetkellä, kun virsi kohosi tuolla edessäpäin naisten keskestä ja kaikki nuo hennot kätöset alkoivat vasuista hapuilla kukkasia, kääntyivät kaikkien katseet sinne, kaikkien ajatukset seurasivat tuota valkoista viirua sen pujottautuessa ylös mäkeä mustan naisparven keskessä, joka kulki yhä mukana.
Se taistelu, joka oli äskettäin riehunut, muistettiin heti; se seurasi ylhäällä heidän yllään uhkailevassa ilmassa ja heidän takanaan astelevassa mustassa saattojoukossa. Nyt he yht'äkkiä näkivät rouva Engelin kalpeat kasvot veisuun takaa. Poloista, poloista Emilietä oltiin hautaamassa, satakertaisesti petettyä Emilietä, jonka kaikki hiukan vanhemmat tunsivat hänen lapsuudestaan asti ja olivat nähneet kirkossa joka sunnuntai valjuna, surumielisenä. Eikö tuntunut siltä, kuin valkoiset pikkutytöt olisivat työntyneet esille ottamaan vainajan niiltä, jotka tulivat hänen kanssaan? Lahjoitussäädöksellään hän oli antanut itsensä näille pienokaisille.
Ja sikäli kuin tämä pitkä valkoinen parvi solui ylös laudoitukselle, joka oli rakennettu heitä varten haudan toiselle laidalle ja varustettu kaiteilla, tuntui vielä siltäkin, kuin heillä — yksistään heillä — olisi sananvalta hänen suhteensa.
Rendalen asteli heidän joukkoonsa hattu kädessään. Kaikki pienet kukkien sirottelijat olivat jälleen saaneet vasunsa täyteen ja järjestyivät hänen eteensä tuolla ylhäällä. Kirstu laskettiin hautaan, oli hiljaista, Rendalen antoi merkin. Alkoi hillitty soitto, ja kuorolaulu nousi ilmoille. Hän johti keveästi kättään liikuttaen, seisten muuten hievahtamatta, hetken täyttämänä ja hallitsemana. Kaikki nämä äänet antoivat vastauksen häneltä; ne lauloivat haudan yli kiitosta tulevaisuuden koululta. Naiset joutuivat liikutuksen valtaan. Karl Vangenin huolehtiva silmä etsi rouva Rendalenia; hän näki, kuinka liikutettu tämä oli, ja raivasi tiensä hänen luokseen. Mutta saatuaan hänet käsivartensa tuekseen rouva Rendalen heti tahtoi päästä laulajien lavan viereen; hänen täytyi nähdä hauta. Ja Karl vei hänet paikalle.