Juhla pidettiin "laboratoriossa", entisessä ritarisalissa. Oli tietysti ollut perin työlästä saada se järjestetyksi surujuhlaa varten, mutta ensimmäisten naisten tullessa oltiin valmiita, — vain Emilien muotokuvaa odoteltiin.
Noiden kahden tanskalaisen hevosen vetämät ja liveripukuisen ajajan ohjaamat vaunut vierivät verkalleen ylös puistokujaa. Rouva Rendalen ja Tomas menivät isojen portaiden juurelle vastaan. Tomas avasi vaunujen ovet nuorelle, syvään suruun pukeutuneelle naiselle, joka heittäysi rouva Rendalenin kaulaan; hän oli vainajan ainoa tytär. Hänkin oli nimeltään Emilie ja olisi koulussa vielä tämän vuotta.
Hän oli harvinaisen kaunis neitonen, solakkavartinen, ja hienohipiäinen mustissaan; hiuksilla, jotka olivat oikeata Engelien perintöä, eivät punaiset eivätkä keltaiset, oli musta huntu eikä mitään muuta. Hän nousi itkien ylös portaita rouva Rendalenin käsivarren varassa; Tomas toi perässä muotokuvaa, jonka yli oli heitetty peite, sillä nyt sateli. Kaikki nousivat seisomaan heidän astuessaan sisälle; nuori nainen itki silloin vielä rajummin ja etsi itselleen sopen, jonne piiloutui huntunsa ja nenäliinansa taakse. Muotokuva kiinnitettiin mustalla verhottuun laboratorion savutorveen; molemmin puolin oli järjestelty Norjan lippuja; nyt kierrettiin seppeleitä sen ympärille.
Juhla alkoi surumarssilla, jonka nelikätisesti soittivat Tomas Rendalen ja se, jolla oli ollut lyhyt alttosoolo-osa hautuumaalla tänään, Augusta Hansenin sisar, sama, joka tuona lauantaina oli piileksinyt purjeen alla. Sitten seurasivat puheet ja virsi; kaikki kävi onnellisesti, oli tunnelmallista ja toisinaan mieliala liikuttunutkin. Lopuksi veisattiin virsi johdannoksi muutamille Karl Vangenin sanoille. Hän oli hiljakkoin lukenut, ettei elämä ollut umpinainen rata, vaan avoin; tätä hän käytti aiheenaan.
Sillä välin oli kaikissa koulun juhlissa tavallinen vaatimaton illallispöytä, lisänään jälkiruokaa ja viiniä, katettu rouva Rendalenin huoneeseen. Tomas nimittäin tahtoi lopuksi saada tilaisuuden maljalla kiittää kahta ylintä luokkaa ja näiden välityksellä kaikkia siitä, että he olivat tänään auttaneet kauniin muiston viettämistä.
Kaikki, jotka lauloivat tuolla ylhäällä kuolleitten kummulla tänään, allansa kaupunki ja edessään melkoinen osa sen asukkaita, olivat kaiketikin tunteneet jotakin, joka oli koulun kanssa tehdyn liiton kaltaista; vainajan puhdas muisto oli sille hymyillyt.
"Eikö totta", hän lopetti; "sen liiton me pidämme?"
"Niin, niin!" Koko parvi riensi lasit koholla häntä kohti; kaikki nuoret silmät säihkyivät. Etumaisia oli vainajan tytär; toiset tekivät hänelle tilaa. Hän punehtui liikutuksesta ja kiitollisuudesta kilauttaessaan lasinsa Tomasin lasiin.
Kello 10 oltiin kartanossa omin väin. Tomas sanoi äidilleen, aikoessaan lähteä levolle: "Ei ollut sentään kovinkaan hullua, että pidin sen puheen voimistelusalissa; mitä sinä ajattelet?"
"Niin, tiedätkös, Tomas, minäkin alan todella taas … ei, ei! Se oli hullutus! Kunhan en taaskin tulisi houkutelluksi tolalta."