Anders ei jatkanut matkaansa, vaan pyörsi takaisin kaupunkiin.
Kiljuen tultuansa torille kertoi hän, mitä oli nähnyt ja kuullut.
Ja hän tuli yhtä kaistapäiseksi kuin herra Max itsekin, niin että
hänetkin oli lukittava huoneeseen ja vartioittavaksi pantava.

Nyt ihmiset oivalsivat, kuka oli lopuksi voittanut. Ja kaikki odottivat nähdäkseen tuloksen. Seuraavana päivänä kuolikin aivan oikein herra Max, mutta hiljaisesti ja täydellä järjellään, mikä ihmetytti monia. Niin, hän teki vielä merkeillä tiettäväksi, että hän tahtoi äitinsä huoneeseen, kuollakseen siellä. Ja tuskin hänet oli viety sinne, kun myöskin odottamatta saapui pastori Thomasius, ja hän rukoili herra Maxin edestä ja antoi hänelle kalliit alttarin sakramentit siinä samassa huoneessa. Ja hän veisasi hänen edestään ja rukoili sydämellisesti, ja herra Max saattoi nyt myöskin rukoilla, vaikkakaan ei ääneen. Siellä hän kuoli samalla vuoteella kuin hänen äitivainajansakin. Ympärillä olevat panivat merkille, että samassa silmänräpäyksessä kaikuivat hänen itsensä rakentaman kirkon kellot. Lienee siis kumminkin epätietoista, kuka sai viimeisen otteen, hänkö vai perkele.

Soisinpa minulla olevan suuren kirjoittajan lahjat, voidakseni kuvata tämän miehen kaikin puolin semmoisena kuin hän oli. Sillä sellaisena kuin hän ilmi elävänä oli ei häntä voi kukaan ajatella, joka ei ole ollut hänen alaisenansa, vieläpä monta vuotta kuten minä. Minä voin siitä vieläkin öisin nähdä unia. Ja silloin vaimoni havahtuu suureen tuskaani ja valitukseeni, herättäen minut ja vakuuttaen, että hän on kuollut. Mutta silloin olen minä tavallisesti likomärkä hiestä.

Hän oli kolmasti naimisissa ja oli menemäisillään neljännen kerran avioliittoon silloin kun kuoli. Olen puhutellut kaikkia niitä kolmea, sillä minullahan oli siellä käymistä viran puolesta. Silloin he valittivat hätäänsä, toinen toisensa jälkeen. Sillä hän tahtoi saada kaikki tehdyksi ja kaikki yhdellä kertaa. Minä en käytä omia sanojani, vaan Aadel Knutintyttären, joka oli hänen toinen aviovaimonsa. Hän kuoli kynttelinpäivän aikoihin. Mutta vähää ennen istui hän isossa tuolissa viheriässä salissa ja kutsui minut sisälle, sillä hän oli kuullut ääneni keittiöstä. Silloin hän oli hyvin heikko, ja hänen kätensä vapisivat. Minä kysyin, mikä oli hätänä. 'Se on hätänä,' vastasi hän, 'että hän, joka on minun aviomieheni, on minut kuluttanut loppuun lapsensynnytyksillä ja aherruksilla kuin sen vaatekappaleen, joka hänellä on lähinnä ruumista, niin että nyt olen minä valmis. Jumala tietää, kuka joutuu seuraavaksi. Ehkä hän sentään myöskin itse sen tietää.' Näin sanoi vaimo. Ja vähän ajan kuluttua hän kuoli.

Mutta seuraava oli Birgitte Mogenintytär, apteekkarin. Ja häät vietettiin päivälleen kolme kuukautta edesmenneen Aadelin maahanpaniaisista. Vaikka Birgitte oli kookas, vanttera nainen, joutui hän sellaiseen tuskaan, kuullessaan tulevansa herra Maxin aviovaimoksi, että hän sitten vahvisteli itseänsä apteekkarin, isänsä, kaupaksi pitämillä väkevillä juomilla, milloin vain pääsi niihin käsiksi. Hän on itse kertonut minulle, miksi hän alkoi juoda, ja tämä oli syy. Mutta hän tappeli päihdyksissä ollessaan miehensä kanssa ja lopuksi otti itsensä päiviltä myrkyllä. Tämän on tohtori Mogens Mauritius sittemmin kertonut. Hän ei kuollut juomiseen, kuten siihen aikaan puhe kävi. Hän oli naimisissa kolme vuotta, ja hänellä oli kaksi poikaa miehensä kanssa. Kaikkiaan oli tällä kolmetoista lasta, vaikk'ei hän ollut vanha mies kuollessaan. Vanhimman, Adlerin, hän löi molemmilta korviltaan kuuroksi, niin että hän kuljeskelee ympäri kuin kouho.

Jos minä vähäisillä lahjoillani kykenisinkin kuvailemaan, millainen hän oli vaimojansa, palvelusväkeänsä, lapsiansa ja muita kohtaan silloin kun hän suuttui, niin en sitä kuitenkaan tekisi. Sillä me näimme hänen erkanemisessansa, että Jumala itse tutkimattomassa armossaan (niin, totisesti se on suuri!) on hänelle anteeksi antanut. Miksikä emme siis me ihmiset, joita vastaan hän on paljon vähemmän syntiä tehnyt, menettelisi samaten? Kuten sanoikin piispa kalliissa muistopuheessaan hänestä. Sillä hänen hautajaisensa pidettiin suuret ja komeat. En ole eläissäni moisia nähnyt. Voisin täyttää useita sivuja, jos tahtoisin luetella, mitä säätyhenkilöitä täällä oli mukana, ja mainita, mitä täällä kolmen päivän mittaan puhuttiin, syötiin ja juotiin. Hän oli eläessään mahtavampi kuin kukaan muu tässä kaupungissa oleskellut mies. Kenelläkään muulla kuin kuninkaalla itsellänsä ei ollut mitään sanomista niin kauan kuin hän oli voimissaan.

Hänellä oli myös paljon käytännöllistä älyä, siinä suhteessa nimittäin, että hän avitteli ihmisiä heidän vaikeimmissa tehtävissään, etenkin heidän tileissään ja rakennushommissaan. Olen kertonut kirkosta, mutta unohtanut mainita, että hän oli samalla suuri laivanrakentaja. Hän ymmärsi sitä ammattia siitä asti kun pienoisena poikana kierteli telakalla ja myöhemmin Köpenhaminassa veistämösaarella, missä hän alinomaa käyskenteli kaikkea katselemassa, samaten kuin hän ulkomaillakin piti tarkoin silmällä tällaisia toimia. Minä olen sen kuullut häneltä itseltään. Ne laivat, jotka täällä hänen veljensä veistämöllä jokitörmän juurella hänen aikanansa rakennettiin, ovat kaikki hänen käsialaansa, ja useita niistä myytiin ulkomaille suureksi ylistykseksi ja voitoksi. Mutta nyt saapikin hänestä riittää.

Tästä kertomuksesta olemme selkeästi nähneet Jumalan ohjauksen, nimittäin että isä Curt hän tuhosi heidän äitinsä ja itsensä, ja herra Max hän tuhosi sekä veljensä ja itsensä että melkein tyyten vanhimman poikansakin. Heille oli vähäiseksi siunaukseksi, mitä olivat ryöstäneet Klaus Matiaksenpojalta ja niin monilta muilta. Niinikään vei heidän voimansa yksistään heidän lankeemukseensa. Sen ohella meidän tulee muistaa, että kuninkaan korkeata ja pyhää nimeä rikollisesti käytettiin päästäkseen kartanoon käsiksi, mutta että rangaistukseksi se tuli haaskatuksikin samassa korkeastipyhässä nimessä.

Tämän ovat panneet merkille muutkin kuin minä arvoton. Sillä kun edellämainittu raatimies Niels Ingebrektinpoika oli Köpenhaminassa hakemassa täkäläistä tullinhoitajan virkaa, sanoi hän sen kuninkaan rippi-isälle, jonka hän tunsi. Ja kun Niels pyysi audiencea kuninkaan luona, seurasi kuninkaallinen rippi-isä häntä ja pyysi häntä siinä kuninkaan edessä avoimesti kertomaan sen, minkä oli hänellekin kertonut. Ja kun nyt kuningas sai ihan totuudenmukaisesti kuulla, millä tavoin oli käynyt, että kartano tuli Curtin käsiin, ja mikä tuotti sen häviön, — että nimittäin molempiin oli kuninkaan korkea nimi tietämättä ollut kummina, silloin suvaitsi kuningas armossa kallistaa korvansa ja jonkin aikaa ajateltuansa lausua: 'Meidän Herramme on viekkaampi kuin kaikki kelmit yhteensä.' Ja tämän kuninkaallisen lauselman teen minä alamaisuudessa omakseni, jättäessäni nyt Curtien historian ja antautuessani toisille aloille.

* * * * *