Nyt Mary käänsi päätään, — näki hänet, kiljahti, kokosi hameensa, — ja kiiti sitten vieläkin vinhemmin! Frans Röy menetti järkensä. Hän luuli kiljahduksen olleen houkutusta. Hän näki Maryn viittaavan eteenpäin, hän luuli sillä osoitettavan, missä Mary aikoi pysähtyä ja pitää itseään pelastuneena. Täytyi siis saada hänet kiinni, ennenkuin sinne ennätti. Frans Röykin syöksähti nyt viimeiseen porhallukseen, ja se vei hänet yhtä vauhtia ihan likelle Maryä. Hän luuli jo tuntevansa Maryn tuoksua; kohta saisi kuulla hänen hengitystään. Frans Röy oli niin riehaantunut, ettei tiennyt kajoovansa Maryyn, ennenkuin tämä katsahti taakseen. Mary laski heti hameensa vapaaksi, ja hypättyään pari askelta lisää hän seisahtui. Frans Röyn käsivarsi tarttui hänen vyötäisiinsä, hän poltti, hän tempasi Maryn rajusti puoleensa, — kun samassa kuuli mitä julmistuneimman: "Päästäkää irti!" Hengenahdistus teki sen niin tavattoman kiukkuiseksi. Frans Röy ihan kauhistui; vaan luuli olevansa pakotettu tukemaan häntä, kunnes hän pääsisi läkähdyksestään; siksi hän piti kiinni. Silloin, hengenahdistuksen samalla puristuneella tuikeudella: "Te ette kelpaa kavaljeeriksi!" Frans Röy hellitti.
Kuului kavioiden kapsetta, vaunut lähenivät kiireesti. Molemmat pukilla istujat olivat seuranneet tapausta; heille Mary oli viitannut. Sokeassa takaa-ajossaan Frans Röy oli nähnyt vaan hänet.
Nyt Mary astui vaunuja kohti. Hän piti nenäliinaa kasvoillaan; hän itki. Palvelija hypähti maahan ja avasi vaunujen oven.
Frans Röy kääntyi hänestä poispäin, lohdutonna, järki halvaantuneena. Tuolta tuli Alice. Hän kantoi huiviaan ja Maryn hattua ja meni suoraan vaunuihin päin välittämättä Frans Röystä. Kun tämä aikoi tavata hänet, viittasi Alice pysymään poissa.
* * * * *
Kolmantena päivänä tapahtuman jälkeen saapui Frans Röy Alicen luo. Alice ei ollut kotona. Seuraavana päivänä hän sai saman ilmoituksen. Sitten hänen täytyi matkustaa pois muutamiksi päiviksi. Vaan tultuaan kotiin hän taas lähti Alicea tapaamaan. Hän meni juuri äsken kaupungille, vastasi palvelija. Nyt työnsi hän muitta mutkitta palvelijan syrjään ja astui sisään.
Alice puuhaili innokkaasti moniaiden taide-esineiden seassa; näitä oli pöydällä ja tuoleilla tai pystyssä laattialla. "Mutta Alice —?" sanoi hän tyynesti ja haikeasti. Alice hätkähti; mutta samassa Frans Röy havaitsi Alicen takana hänen isänsä. Siksi hän astui esille ikäänkuin ei olisi mitään sanonut.
Taide-esineet pantiin syrjään; Frans Röy oli siinä apuna. Isä lähti huoneesta. "Mutta Alice?" toisti silloin Frans Röy nuhdellen. "Ette kai aikone sulkea minulta oveanne? Ja juuri kun olen niin onneton?" Alice ei vastannut. "Olemmehan aina olleet niin hyviä tovereita ja pitäneet niin hauskaa seuraa?" Alice seisoi poispäin kääntyneenä eikä mitään vastannut. "Jos olenkin käyttäytynyt tuhmasti, niin tunnemmehan me kaksi toisemme niin hyvin, ettei se voi meitä erottaa?" — "Kaikella pitää sentään olla rajansa", kuuli Frans Röy. — Hän hieman viivytteli. "Rajansa? Rajansa? Johan nyt jotakin, Alice. Meidän välillämme ainakin on —". Ennenkuin hän ehti pitemmälle, riensi Alice: "Ei saa käyttäytyä sillä tapaa toisten läsnäollessa!" Hän oli tulipunaisena. — "Jaha, mutta mitä te tarkoitatte —?" Hän ei käsittänyt. Alice kääntyi poispäin: "Toisten läsnäollessa kohdella minua sillä tapaa…", selitti Alice. "Mitähän Mary siitä ajattelee?" — Nyt vasta Frans Röylle selvisi, että hän oli kohdellut hullusti myös Alicea, hän oli koko ajan ajatellut vaan Maryä. Nyt hän häpesi. Häpesi hirveästi ja astui Alicen luo. "Pyydän teiltä anteeksi, Alice, olin niin iloinen, etten ajatellut. Vasta nyt sen tajuan. Antakaa minulle syntisparalle anteeksi! Katsokaahan nyt minuun!" Alice käänsi päänsä häneen päin, silmät onnettomina ja täynnä kyyneliä; ne kohtasivat Frans Röyn silmät, jotka myös olivat onnettomia, vaan rukoilevia. Niinpä ei kestänyt kauvaa, kunnes heidän molempien katseensa sulivat yhteen. Frans Röy ojensi käsivartensa, syleili häntä, tahtoi suudella; mutta tätä ei sallittu. "Alice, rakas, kulta Alice, tottahan te jälleen minua autatte?" — "Siitä ei lähde mitään hyötyä. Te pilaatte kaikki." — "Tästä alkaen teen, mitä ikänä minulta pyydätte". — "Niin te olette ennenkin luvannut". — "Mutta nyt olen oppinut. Nyt pidän sanani! Kunniani kautta!" — "Ei kukaan voi luottaa siihen, mitä lupaatte. Sillä te ette ymmärrä." — "Vai en ymmärrä?" — "Ette. Ettehän aavistakaan, kuka hän on!" — "Myönnän, että lienen hairahtunut; sillä tähän hetkeen saakka en käsitä, miksi hän niin kiivastui". — "Kuinka te sitä käsittäisitte!" — "Niin, sillä kun hän viskasi kaikki pois ja lähti juoksemaan, uskoin minä todellakin, että hän tahtoi minut saada juoksemaan perässään". — "Ettekö kuullut, kun kahdesti huusin: 'Älkää tehkö sitä!'" — "Kyllä; mutta en sitäkään käsittänyt". — Alice istui toivotonna. Hän ei enää sanonut mitään, hänestä tuntui kaikki olevan turhaa. Frans Röy istuutui häntä vastapäätä: "Selittäkää se minulle, Alice! Ettekö nähnyt, miten hän nauroi, kun riepoitin teitä pitkin tietä?" — "Ettekö vielä ole älynnyt, mikä suunnaton matka meistä muista on häneen?" — "Mary Krog ei ole vaativainen, ei kopea. Ei vähääkään." — "Ei, sitä hän ei ole. Nyt te taas käsitätte minut väärin. Kun me muut olemme tavallisia olentoja, joihin ken tahansa kernaasti voi koskea, asuu hän sitä vastoin etäisyydessä, jota kukaan ei vielä ole lyhentänyt puoltakaan metriä. Ei ylpeydestä eikä luulottelusta." — "Ei, ei." — "Hän on sellainen. Ellei hän olisi sellainen, hänet olisi jo aikoja saavutettu ja naitu. Ettehän vaan luule tarjouksia puuttuneen?" — "Sen käsittää jokainen." — "Kysykää rouva Dawesilta! Hän pitää niistä päiväkirjaa tuhansissa kirjeissään. Hän ei muusta nyt kirjoitakaan."
"Mutta miten tämä on ymmärrettävä, rakas Alice?" — "Sen ymmärtää helposti. Hän on lempeä, myöntyväinen, avulias, kaikkea mitä vaan tahdotte. Mutta hän asuu keijukaisten maassa, jonne ei ketään päästetä. Hän vartioitsee sitä mitä rikkomattomimmalla huolella ja hienotunteisuudella!" — "Siis järkkymätön!" — "Ehdottomasti! Senkään vertaa ette siis ole vielä käsittänyt!" — "Olen sen kyllä käsittänyt, vaan unhotin."
Frans Röy jäi istumaan ikäänkuin kuuntelisi jotakin kaukaista. Hän kuuli taas ne valkoiset tuskanhuudot, jotka värähtelivät ilmassa, kun hän pääsi Maryn lähelle; hän näki peljästyneen viittauksen vaunuja kohti, tunsi Maryn värisevän ruumiin, kuuli hänen vihanpurkauksensa, minkä kaikki hänen jäljellä oleva voimansa syöksi, hän näki Maryn menevän itkien. Yht'äkkiä hän käsitti! Mikä tyhmä, raaka ilkiö hän olikaan!